torstai 27. maaliskuuta 2014

Kuulapeli? Maidonvartija? Pippurilajittelija? Veneen nopeusmittari? Emännän kämmen?



Maidonvartija, josta aiemmin bloggasin, oli meille museolaisille sen verran outo esine (mehän olemme kaikki NIIN nuoria... ), että se laitettiin myös yleisön ihmeteltäväksi museokeskuksen osastolle Turun Antiikkimessuille 22.-23.3. Yleisö sai arvata esineen nimeä ja käyttötarkoitusta, ja aika moni niin tekikin. Vastauslaatikkoon kertyi 124 lipuketta, joista listasimme esiin 125 tulkintaa tästä mystisestä valkoisesta spiraalikiekosta.



Mutta voi meitä! Yleisö osoitti viisautensa, sillä toisin kuin museolaisista, vastaajista yli puolet tiesi esineen! Peräti 67 vastaajaa tunsi maidonvartijan, osa ihan nimineen ja toimintaperiaatteineen, osa ylimalkaisesti. Epätarkin tulkinta sijoitti esineen hellan ja kattilan väliin ja toiseksi epätarkin väitti sitä käytetyn kaikessa keittämisessä ja mainitsi esimerkkinä joulukinkun. Joku kertoi käyttävänsä sitä keittäessään kinuskia - siis maitoruokaa - ja joku estää sillä kananmunien ylikiehumisen (= kovaksi kiehumisen) ja pomppimisen kattilassa. Mainio sovellutus!

Messuosaston keskustelun tuoksinassa osa vastaajista oli napannut vastauksen toisilta tietäneiltä ja  vastasi siksi oikein, mutta siinäkin tapauksessa noin 50 % oli törmännyt maidonvartijaan  tosielämässä. Eräs oli ehkä lukenut em aiemman bloggauksen aiheesta (siis joku lukee näitä!), koska osasi myös kirjoittaa vastaukseensa, että maidonvartijan patentoi Akseli Kivialho vuonna 1926. Eräälle esine oli tullut tutuksi 1950-luvun lopussa, ja eniten itseäni hämmästytti ja ilahdutti tieto, että maidonvartijaa jaettiin jugurttitermoksen ostajille kaupan kylkiäisenä 1970-luvulla. Niin myöhään! Patentti oli kenties rauennut ja idea vapaasti käytössä?


Entäs mitä sitten löytyi niiden vastaajien lipukkeista, jotka esinettä eivät tunteneet? Osaa vastauksista on selvästi todella pohdittu, osa on heitetty aivan kieli poskessa. Toiseksi suosituin tulkinta oli saippuakuppi, jota esitti 17 vastaajaa.  Hieno looginen päättely, kyllähän tuossa saippuapala kuivuisi hyvin ja vesikin valuisi pois reiästä. 12 vastaajaa arveli kiekkoa kuulapeliksi, jossa kuulaa, hernettä tai pippuria kieritettiin kohti reikää - eräänlainen labyrinttipeli siis. Erään vastaajan teorian mukaan kyseessä on ruotsalainen Kugelspel -tuote.

Myös kynäteline (5 ehdotusta), sitruunamehupuristin ja juustomuotti (kumpiakin 2 vastausta) on johdettu esineen ulkomuodosta, samoin suuri osa yksittäisiksi jääneistä tulkinnoista:

hapankaali- tai viiniastian kansi (paino), kaasua kuplii ulos reiästä
juuston paino kehäjuustoa tehtäessä
pyyhetunniste
kynttilänjalka
seinää suojaava levy kynttilän takana
koristesimpukka
pistorasiansuoja
erotettiin lääkkeitä
raastin
musta aukko
pippurilajittelija
veneen nopeusmittari
tuhkakuppi
tuhkakupin kansi
kaakeliuunin tuhkaläppä
täin tai luteen poimimiseen
valkosipulin raastin
tuhkakupin kansi
ns juoksutin (viittaa juustonjuoksuttimeen?)
munankeltuaisen ja -valkuaisen erotin


Maidonvartija -sanalle löytyi myös hieno synonyymi emännän kämmen. Tämän kertoi halikkolainen miesvastaaja, joka tiesi oikein esineen käyttötarkoituksen.

Vastanneiden kesken on arvottu kaksi kirjapalkintoa.

perjantai 21. maaliskuuta 2014

Museokeskus Turun Taide- ja Antiikkimessuilla

Viikonloppuna on jälleen jokakeväiset Artukaisten messukeskuksen Taide- ja Antiikkimessut monine oheistapahtumineen, ja paikalla on myös Turun museokeskus. Näyttelyrakennusyksikön Seppo ja Mika pystyttivät tänään osastomme, ja Sanna, Eija ja minä asettelimme tavarat paikoilleen.


Messuihin kuuluu myös nukkekotitapahtuma, joten mekin toimme esille nukkekotien kalusteita, todellista miniatyyrikäsityötaidetta.


Myyntiin tulee kirjoja ja jakoon esitteitä.


Myynnissä on myös erilaisia pahvista koottavia rekennuksia, tässä vain osa.


Ja sitten siellä on se arvuuteltava esine... Mutta sen näette kun paikalle tulette. Meillä urakka valmistui tänään jo puoliltapäivin.



Alla osastomme ohjelma, nähdään messuilla! 

Museokeskuksen osastolla sekä Messukeskuksen A-hallin ohjelmalavalla on luvassa mielenkiintoista ohjelmaa viikonlopun aikana. Osastolla on myös mahdollisuus keskustella kulttuuriperinnön vaalimiseen liittyvistä asioista museon rakennustutkijoiden kanssa.

Lauantaina 22.3. klo 11–14 osastolla on tavattavissa Tirkistelyä förmaakeihin ja ylishuoneisiin kirjan kirjoittaja, arkkitehti ja historian tutkija Panu Savolainen.

Sunnuntaina 23.3. klo 13–14 osastolla on tavattavissa Metsästys Suomessa julkaisun toimittanut ja Turun museokeskuksen aseasiantuntija, tutkija Kari Hintsala.

Lauantaina 22.3. ja sunnuntaina 23.2. klo 14 ohjelmalavalla Turun museokeskuksen rakennustutkija Eija Suna kertoo tapettien historiasta aiheenaan Käsintehdyistä tapeteista teollisiin. Miten tapetit ovat aikojen kuluessa muuttuneet niin teknisesti kuin tyylillisestikin? Luentoon liittyy runsas kuvamateriaali, joka pohjautuu maakuntamuseon tapettikokoelmaan.

Museokeskuksen osastolla ovat myynnissä myös museon uusimmat julkaisut Tirkistelyä förmaakeihin ja ylishuoneisiin sekä Rakkaudesta rakennuksiin ja muita mielenkiintoisia julkaisuja edullisin messuhinnoin. Myös vuoden 2013 yhtenä kauneimpana kirjana palkittu Metsästys Suomessa on mahdollista hankkia museokeskuksen osastolta.

torstai 13. maaliskuuta 2014

Mistä näitä kirjoja oikein tulee: Kirja kaikille asumisesta ja rakentamisesta kiinnostuneille

Museon uusin julkaisu "Tirkistelyä förmaakeihin ja ylishuoneisiin" on juuri julkaistu. Kirja on todella  mielenkiintoinen. Tämä on siis mainos, mutta tämä mainos on totta! Heti kun sain kirjan käsiini, niin en voinut lopettaa ennen kuin olin sen selannut läpi. Ja sitten oli pakko alkaa lukea.



Kirjan on kirjoittanut Panu Savolainen, turkulainen arkkitehti ja historian tutkija. Kirja perustuu 1700-luvun lopun ja aivan 1800-luvun alun palovakuutuksiin ja kertoo siis asumisesta ja rakentamisesta yli kaksi sataa vuotta sitten.

Rakennustutkimuksen yksi keskeisin lähdeaineisto ovat juuri katselmukset ja palovakuutukset, jotka ainakin itselleni ovat aina olleet suuren mielenkiinnon kohteena. Valitettavasti Turun ulkopuolella, joka on omaa työsarkaani, ei erityisesti näitä vanhempia palovakuutuksia  paljoakaan ole. Toki joistain kartanoista niitä on ja myös esimerkiksi Nautelan myllystä ja Perttelin lasitehtaasta.

Yleensä palovakuutukset ja katselmukset kaivetaan esiin, kun yritetän päätellä talon, kellarin tai vanhalta/oudoilta vaikuttavien rakennusdetaljien ikää. Joskus olen käynyt niitä vähän järjestelmällisemmin läpi bongaillen kaakeliuuneja ja tapetteja, mutta mitään kokonaisvaltaista selvitystä ei ainakaan työaikana tarvitse unelmoidakaan ehtivänsä tekemään. Niinpä on lähes yhtä mukavaa lukea nyt Panun kirjaa, jossa palvoakuutusaineistoa esitellään ja analysoidaan.

Todella mielenkiintoista oli myös vertailla Kulttuuripääkaupunkivuoden kaupungin paloa esittävää pienoismallia varten itse tekemiäni tonttipiirroksia Panun tekemiin! Kirjan sisältönä on toki muutakin kuin palovakuutuksessa lueteltujen rakennusten sijoittumiset tonteilleen. Pohjapiirroksista ovat luettavissa monet yksityiskohdat: rakenuksen rakennusaine, tulisijan laatu, kaakeliuunin laatu, lukollinen ovi, lyijypuiteikkuna, ikkunaluukut, rautaluukut tai kalterit.

Rakennuksiin liittyen keskeisenä tarkasteluaiheena on asuminen, talojen käyttö. Kuten kirjoittaja toteaa niin asuinyhteisö ei 1700-luvun lopulla ollut perhe vaan talous. Kakkihan me sen olemme tienneet, mutta aika harvoin sitä tulee miettineeksi, että minkäköhänlaista se oppipoikien ja kisällien elämä siellä mestarin taloudessa oikein oli. Panun kaavioita katsellessa oli pakko ruveta miettimään, että asuivatko ne puotirengit ja kirjanpitäjätkin tosiaan siellä kauppiaan talossa ja minkälainen tuollainen 25 hengen asuinyhteisö sitten käytännössä oikein oli.

Yli 20 mielenkiintoisen tonttipiirroksen lisäksi kirjassa on kuvia vanhoista rakennuspiirustuksista  ja muitakin aiheeseen liittyviä kuvia. Erityiskiitoksen Panulle voisi antaa liitteenä olevasta   palovakuutuksesta - sekä alkukielellä ruotsiksi että käännettynä suomeksi.  Ja myös siihen liittyvistä viitteistä, joissa selvitetään paitsi  palovakuutuksiin liittyviä yleisiä käytäntöjä myös kirjoittajan tulkintoja.

Eija Suna


maanantai 10. maaliskuuta 2014

Uusi rakennuskulttuurijulkaisu on ilmestynyt!

Haluatko tutustua kadonneeseen Velkuankaupunkiin, Salavaisten saaren monimuotoiseen elinkeinohistoriaan ja Velkuan, Livonsaaren ja Lempisaaren rakennuskannan tyypillisiin piirteisiin? Nämä löytyvät nyt kirjoista ja kansista teoksesta

Velkuan, Livonsaaren ja Lempisaaren kulttuurimaisema ja vanha rakennuskanta


Naantalissa on julkaistu Varsinais-Suomen rakennuskulttuurisarjan 16. osa. Siinä Velkuan, Livonsaaren ja Lempisaaren rakennuskantaa käsittelee FM Milla-Lotta Kemiläinen päivittämiensä inventointien pohjalta. Lisäksi lukuisat alueeseen perehtyneet kirjoittajat esittelevät artikkeleissaan alueen kulttuuriympäristöä. Maakunta-arkkitehti Kaisa Äijö selvittää kaavoituksen perusteita, arkeologi Jouko Pukkila kertoo Velkuan muinaisjäännöksistä ja FM Elina Pursimo kirjoittaa Salavaisten saaren asutushistoriasta. Pitäjäneuvos Lauri Valtonen kuvaa talvinuotan vetoa Velkualla. Fil. kand. Satu Nieminen kirjoittaa ”kadonneesta kaupungista”, Velkuanmaan Velkuankaupungista. Maakuntamuseon tutkija Eija Suna selvittää vanhan rakennuskannan antikvaariseen korjaamiseen ja rakennussuojeluun liittyviä kysymyksiä. Teoksessa on nähtävissä myös Varsinais-Suomen maakuntamuseossa vanhojen karttojen pohjalta tuotetut, maiseman muutosta kuvaavat maisemahistoriakartat.

Tämän julkaisun myötä koko nykyisen Naantalin alue on käsitelty sarjassa, kiitos siitä työn mahdollistaneelle Naantalin kaupungille / Naantalin museolle. Kirjan kustantamiseen ovat osallistuneet myös Varsinais-Suomen liitto ja Turun museokeskus / Varsinais-Suomen maakuntamuseo. Paikkakunnittain rakennus- ja muinaisjäännösinventointeja sekä paikallishistoriaa käsittelevää kirjasarjaa on julkaistu jo 1980-luvulta lähtien. Julkaisijat ovat Varsinais-Suomen maakuntamuseo ja Varsinais-Suomen liitto.

Salavaisten kylätie. Kuva Milla-Lotta Kemiläinen 2012/TMK.

Pihapiiri Velkualla. Kuva Milla-Lotta Kemiläinen 2012/TMK.

Julkaisu on tulossa myyntiin 30 euron hintaan Turun museokeskuksen Brinkkalan kirjakauppaan, Naantalin museokauppa Säsonkiin sekä Naantalin palvelupisteisiin.

Haukansalmi 1900-luvun alussa. Yksityiskokoelma.

P.S. Jäikö kadonnut Velkuankaupunki mietityttämään? 1800-luvun lopulla Velkuanmaan saaren eteläosaan muodostui tiivis torppari- ja mäkitupalaisyhdyskunta, jonka asukasluku nousi liki 100 henkeen. Asukkaat alkoivat leikkimielisesti kutsua aluetta ”kaupunkiksi” ja paikallisia teitä kaduiksi; pitihän kaupungissa Bulevartti olla. Sotien aikana asutus alkoi vähetä nuorison muuttaessa mantereelle koulutuksen ja parempien ansioiden perässä. Velkuankaupungissa ei ole enää juurikaan vakituista asutusta, kesäaikaista on jonkin verran. Suuri osa ”kaupunkin” loistoaikojen rakennuskannasta on hävinnyt. Kesämökkiasutusta on sen sijaan syntynyt melko runsaasti merenrannoille kaupungin alueen ulkopuolelle.



torstai 6. maaliskuuta 2014

Muinaisjäännökset lisääntyvät



Aamukahvilla kollega kertoi käyttäneensä otsikon ilmaisua eräässä kokouksessa ja herättäneensä  sillä suurta hilpeyttä. Kieltämättä huvittava mielikuva! Maan altako muinaisjäännöksiä putkahtaa ylös kuin sieniä sateella, vai oikeinko ne keskenään saavat perheenlisäystä? Tai käyvätkö arkeologit yön pimeydessä kasaamassa uusia kiviröykkiöitä kaavoittajan ja maanomistajan kiusaksi? 

No ei. Eihän niitä takautuvasti synny, mutta maastoinventointien myötä muinaisjäännöksiä löytyy lisää. Myös määritelmä muuttuu aikojen myötä: muinaisjäännös ei ole vain esihistoriallisten aikojen ihmistoiminnan synnyttämä rakenne, kuten vielä muutama vuosikymmen sitten ajateltiin. Myös historiallisen ajan asumisen, elinkeinon harjoittamisen, liikkumisen ynnä muun maastoon jättämät jäljet ovat muinaisjäännöksiä, yhteistä kulttuuriperintöämme. 

Tuon aamukahvikeskustelun herättämänä sain viimeinkin toimeksi kertoa maakunnasta vastaavalle arkeologille eräästä muinaisjäännöksestä, jonka löysin jo vuosia sitten kivenheiton päästä kotioveltani.

Kun olimme juuri muuttaneet torppaamme halusin selvittää kaiken mahdollisen rakennuksen vaiheista. Kävin silloisen Turun ja Porin läänin maanmittauskonttorin arkistossa tutustumassa isojakokarttoihin ja -asiakirjoihin. Tätä nykyä ne ovat helposti nähtävissä Arkistolaitoksen Digitaaliarkistossa, jossa ne muodostavat ”Maanmittaushallituksen uudistusarkisto / Uudistuskartat ja asiakirjat” -nimisen kokonaisuuden.

Koska tonttimme koostuu kahdesta eri kylien puolelle sijoittuvasta osasta, toivoin että rajankäyntien yhteydessä olisi ohimennen mainittu jotain torpan rakennuksistakin. Se toive ei toteutunut, mutta sen sijaan sain lukea elävän tuokiokuvan 1700-luvun maanmittarin arjesta:

Kesäkuun 15. päivänä vuonna 1767 maanmittari Jacob Ståhlström ja kaksi lautamiestä tallustelivat metsien ja niittyjen halki kohti Savijoen rantaa tarkistaen kylien välistä rajalinjaa. Seurana heillä olivat rajankäynnin osapuolet, toisaalta Loukinaisten jakokunnan miehet, ja toisaalta Kahlojan jakokunnan asianosaiset Kahlojan, Karvalan, Ketolan, Taatilan ja Kärpijoen kylistä. Osapuolilla oli oma lehmä ojassa: kumpikin joukkue oli iskenyt silmänsä metsäkaistaleeseen Savijoen rannassa. Vanhastaan tiedettiin rajamerkin sijaitsevan joessa olevan kosken kohdalla, mutta vaihtoehtoja sijainniksi olikin kaksi. Loukinaisten miehet väittivät uhkarohkeasti rajamerkiksi Kärpijoenkoskea, koska tuo metsäkaista olisi silloin pudonnut heidän syliinsä. Samalla olisivat muutamat  Ketolan vanhat niityt siirtyneet heidän haltuunsa. Vastapuoli taas oli tiukasti alajuoksulla olevan pienen Matinniitunkosken kannalla. Pelissä oli täkäläisittäin kelpo siipale hyvää maata.

Rajamerkkiehdokkaat isojakokartassa, joka laadittiin kiistan ratkettua.Vasemmalla numerolla 14 merkitty  "Mattinnijtunkoski Rå", oikealla  Kärpijoen ja Ketolan vesimyllyt, kaksi  pientä  tähtimäistä kuviota joen molemmilla rannoilla.

Yhteisymmärrystä ei tietenkään saavutettu, ja asian ratkaisemiseksi oikea rajamerkki täytyi  paikallistaa maastosta. Maanmittari Ståhlström johdatti riitelevän joukkion nykyisen tonttimme halki Matinniitunkosken ääreen. Suuri oli varmasti Loukinaisten joukkueen riemu ja vahingonilo, kun minkäänlaista merkiksi tunnistettavaa kiviladelmaa tai vahaa ei löytynyt. Äkkiä osat kuitenkin vaihtuivat, kun ymmärrettiin, että merkki saattaisi löytyä myös rantakallion pintaan hakattuna. Paksut sammalkerrokset pölisivät kun Kahlojan miehet - etunenässä varmaankin Ketolan väki, jota uhkasi suurin menetys - alkoivat raivata pintaa esille, ja kas: löydettiin "kaksi ristiä, toinen selvästi ja syvään uurrettu ja toinen ei niin selvä eikä syvään uurrettu, sekä vuosiluku, josta ei ensimmäisiä lukuja kuitenkaan voitu selvästi lukea, niin että on epäselvää onko vuosiluku 1571 vai 1671, mutta viimeiset numerot 71 näkyvät aivan selvästi".

 Merkit kalliossa, vuosiluku liiduttu. Keskimmäisenä lienee se "ei niin selvä eikä syvään uurrettu" risti.

Nöyrinä myönsivät nyt loukinaislaiset, että koska merkit heidän omien silmiensä alla oli juuri paljastettu paksun sammalen alta, oli ne eittämättä hakattu kallioon "muinaisina aikoina". Himoittu maakaistale liitettiin Ketolan kylään ja metsä raivattiin tuota pikaa niityksi. Yllä olevassa kartassa se on jo "Ketola Nyrödning", Ketolan uudisraivio.

Vuonna 1767 merkin hakkaamisesta oli kulunut joko yksi tai kaksi vuosisataa. Arvelu sijainnista Matinniitunkosken ääressä oli kulkenut perimätietona, mutta merkitsemistapa jo unohdettu. Kenelläkään ei ollut käsitystä tuosta edellisestä rajankäynnistä, eikä vuosilukua osattu varmuudella tulkita. Mieltäni kiehtoo pohdinta, keitä Matinniitunkosken ääressä seisoi tuolla edellisellä kerralla, ja kenen käsi oli merkit hakannut. Entä miksi tieto merkin sijainnista oli jo niin hämärtynyt, että loukinaislaiset rohkenivat sijainnin kyseenalaistaa?

Tuostapa tulkitsemaan. 1571 vai 1671?

Matinniitunkosken rajamerkki oli voimassa 1970-luvun alkuun asti. Siihen aikaan kaavailtiin  Aurajoen vedensäännöstelyä ja Maarian allasta vastaavan Savijoen tekoaltaan rakentamista. Merkki poistettiin rekisteristä ja korvattiin uudella rajakivellä ylempänä joentöyräässä. Virattomaksi  muuttuminen tekee vanhasta Matinniitukosken rajamerkistä muinaisjäännöksen, ja se tuleekin  päätymään toisenlaiseen rekisterrin: Museoviraston ylläpitämään valtakunnalliseen muinaisjäännösrekisteriin

Edellä mainitun toisen rajamerkkiehdokkaan, Kärpijoen kosken pohjoisrannan myllyn viereen on myös hakattu erilaisia merkintöjä, jotka jo ovatkin samaisessa muinaisjäännösrekisterissä. Vanhimmat vuosiluvut rantakalliossa ovat nekin 1600-luvulta. Olisko loukinaislaisilla sittenkin ollut mahdollisuus saada todistettua oma tulkintansa oikeaksi, jos merkkien etsiminen olisi aloitettu tältä koskelta? Voisivako nämä merkit joen pohjoisrannalla ylipäänsä tarkoittaa rajan sijaintia, vai ovatko ne mylläreiden ja jyviensä jauhattamista odottaneiden ajankulukseen tekemiä "muinaisgraffiteja"?  Sattuiko maanmittarille kaamea virhe?
 *
Herkuttelimme arkeologikollegan kanssa pohtimalla kuinka paljon unohtuneita rajamerkkejä ja vastaavia kalliokirjoituksia voitaisiin löytää vanhojen maanjakoasiakirjojen avulla. Siinä voisivat muinaisjäännökset lisääntyä päätä huimaavasti. Itse ainakin jo suunnittelin ikiomaa paikallishistoriallista rajanjuoksureittiäni isojakokartan ja nykyaikaisen maastokartan avulla. Siinäpä liikunnallinen idea kotiseutumatkailun hyödynnettäväksi!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...