keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Hikilaput ja insatsi - kaikki vintage ei ole ruusuista



Viime keväänä Kuralan vuosikalenteriin lisättiin eviva-hankkeen tuottamana uudenlainen, maalaisrealismista poikkeava tapahtuma "Vintage - Kuralan kyläjuhla".  Onhan se kai nyt ihan kohtuullista saada läskisoosin ja lannanhajun vastapainoksi kerran vuodessa viettää yksi viikonloppu unelmamaailmassa, onhan?




Kyllähän myös 1950-luvulla (ja varsinkin silloin!) uneksittiin filmitähdistä ja kuunneltiin iskelmiä radiosta. Maalla nuori mies haaveili James Deanin kampaustyylistä ja Marlon Brandon moottoripyörästä ja kohtasi unissaan peltotiellä Anneli Saulin tai Rita Hayworthin. Nuori nainen pesi navetanhajua hiuksistaan lauantai-iltana, kiharsi ne papiljoteilla ja käveli kymmenen kilometriä tanssilavalle kohdatakseen mahdollisesti sen Gregory Peckiä muistuttavan muukalaisen. Huulipunaa laitettiin korkeintaan salaa ja se piti pyyhkiä tarkkaan pois ennen öistä kotiintuloa, sillä isä tai äiti ehkä sittenkin odotti hereillä valmiina saarnaamaan synnillisestä menosta.






Viime vuoden tapahtumaa ennen tutustuin pikapikaa siihen, millaiseksi suodattuneena suuren maailman muoti esiintyi suositun aikakauslehden, Kotilieden sivuilla 1950-luvulla. Luin joka vuosikerrasta vaatetusta, ulkoasua ja käytöstapoja koskevat artikkelit, kirjoitin koosteen ja haalin opetuskokoelmista tai lainaten mahdollisimman edustavan otoksen niin uneksittua muotia kuin todellista pukeutumistakin. (Pikakurssini olikin niin tehokas, että juontotekstit soljuivat sitten kuin itsestään lehden muotitoimittajan Lilli Fougstedtin äänenpainoilla.)






Kaikkein haasteellisinta oli saada määrältään ja mitoiltaan rajattu pukuvalikoima kohtaamaan määrältään ja mitoiltaan rajattu mallijoukko, vieläpä niin että näytös pysyisi edelleenkin sukupuolten, ikäryhmien ja sekä muodin oleellisten ilmiöiden että arkipukeutumisen kannalta kattavana. Huh! Näyttelyn tekeminen olisi ollut paljon helpompaa! Mallinukke kun suostuu ottamaan jalkaansa ne ainoat mahdolliset tarjolla olevat ja pukuun täydellisesti sopivat kengät, vaikka ne ovatkin kaksi numeroa liian pienet. Tämän vuoden Vintagetapahtuman  muotinäytöksessä on osin uusi asuvalikoima. Mallitarjokkaiden joukossa on näet niin siroja ja hoikkia mannekiineja, että esiin pääsee pari sellaistakin pukua, joihin viime vuonna turhaan kaavailtiin lapsimalleja.





Jalat maassa vintagea tehtiin ja tehdään tänäkin vuonna myös sisällön suhteen. Ei pidä unohtaa vaatetuksen olleen myös kulunutta, kiristävää ja hiostavaa, ja sekä peseytymis- että  pyykinpesumahdollisuuksien paljon nykyistä huonommalla tolalla. Vuosikymmenen alussa kankaita ei juuri kaupasta saatu ja vanhoja vaatteita käännettiin ja muodistettiin tai pienennettiin lapsille. Ei ollut nykyinen tavararunsaus tuttua vielä vuosikymmenen lopullakaan. Lilli Fougstedt kirjoitti vuonna 1959: ”Meidän on voitava hyvällä omallatunnolla hankkia uusi vaatekappale joka tai joka toinen vuosi jos haluamme pukeutua kauniisti, hyvin ja kohtuullisen muodikkaasti”.  



Seuraavassa makupalana ote muotinäytöksestä, yllä olevan ”matkapuvun” juonnon taustaksi laadittu teksti.

Kävelypuku on puvustomme selkäranka! Mannekiinillamme on yllään vuonna 1952 tehtyä ulkomaanmatkaa varten hankittu puku, jota käytettiin sen jälkeen koko 1950-luvun ajan. Se on kuulunut turkulaiselle raitiovaununrahastajalle, rouva Nurmelle, ja puvun tekijä on todennäköisesti hänen anoppinsa, ammattiompelija Hulda Nurmi. Tällainen kokonaisuus on aikuisen naisen järkevä matka-asu, ja samalla todellinen joka tilanteen puku ympäri vuoden.



Meillä Suomessa kaikkia villaisia pukukankaita on totuttu kutsumaan tweediksi. Tällainen hieman kirjava kangas kätkee pienet likatahrat. Myös mannekiinimme ruskeat hansikkaat sietävät vaaleita paremmin matkan aiheuttaman nuhraantumisen.



Kesähelteellä matkustettaessa villakankainen puku on tietenkin lämmin, ja siksi sen alle on puettu puseron sijaan valepusero eli insatsi (avaa takin napit ja esittelee). Valepusero täyttää ainoastaan puvun takin alta näkyvän miehustan, mutta ääritilanteessa se kyllä sallii myös takin nappien avaamisen. Kävelypuvun takkiahan ei tietenkään missään julkisessa tilanteessa kokonaan riisuta! Tässä valepusero on aistikkaan yksivärisen asukokonaisuuden väriläiskä. Myös huivi voi tällaisessa kokonaisuudessa olla ilottelevan kirjava.



Hygieniasyistä kävelypuvun takki varustetaan helposti kiinnitettävillä, irrotettavilla ja pestävillä kankaisilla kainalolapuilla eli hikilapuilla, jotka suojaavat vaatetta (avaa takkia enemmän ja esittelee); villakankaiden pesuhan on tunnetusti vaativaa ja villavaatteet pyritään pesemään mahdollisimman harvoin.



Jalkineet ovat järkevät matalakantaiset kävelykengät, joissa on niin sanottu bulevardikorko, eli kulutuspinnaltaan tarpeeksi laaja ja maahan hyvin tukeutuva korko. Kapeat ”piikkikärkiset” korothan eivät sovi katukivillä tai pehmeällä hiekalla asteluun. Säädettävä solki suo tarvittaessa helpotusta paljosta kävelystä ja helteestä johtuvaan ja jokaiselle matkustavaiselle tuttuun jalkojen turvotukseen.



Tarpeeksi tilava käsilaukku kätkee mm välttämättömän nenäliinan, ja siellä voi säilyttää myös huivia ja varapäähineeksi mukaan otettua baskeria (avaa laukku ja esittele). Lisäksi matkailijan kannattaa varata mukaan kevyt popliinitakki, meillä Suomessa suosittu kesävaate.

Hattu on tämän asukokonaisuuden eleganteimpia piirteitä, niin sanottu ”sulkakoristeinen lautanen”, joskin maltillista kokoa. Fasaaninsulka on työnnetty hatun laella olevaan pieneen lenkkiin, ja sen voi nopeasti irrottaa, jos tuntee olonsa ylipukeutuneeksi. Tehän tiedätte, että ylipukeutuminen on aina suurempi virhe kuin alipukeutuminen.


*
Vintagetapahtumaan kannattaa tulla, vaikka tuhahtelisikin unelmille turhuutena. Viimevuotiseen tapaan kollegani Leena Tiilikainen vetää nyt kahdesti molempina päivinä kerrassaan loistavan Valoa ja varjoa –opastuksensa. Siinä kuullaan, millaista perheellä oli, kun isä ei tullut sodasta, tai kun sieltä kotiutui isän sijaan kireä ja arvaamattomasti suuttuva muukalainen, miten lapset pidettiin kurissa ja nuhteessa, miten lapamato ja lavantauti  jylläsivät ja miten ihmeaine DDT pelasti kodin luteilta ja sadon tuhohyönteisiltä.


tiistai 6. toukokuuta 2014

Tupla palaa Pohjolaan

Tupla-suklaapatukkaa ryhdytään jälleen valmistamaan Pohjoismaissa. Mutta miksi ihmeessä Museokeskus tästä uutisoi? Asia liittyy vahvasti museon tekemään nykydokumentointiin, sillä Tuplan valmistuksen siirtyminen Espanjasta Cloettan Ruotsin Ljungsbron suklaatehtaaseen nyt kevään ja kesän 2014 aikana on tarvinnut museon apua.

Tupla-paloja 70-metrisen
valmistumislinjan loppupäässä.
Valmistuksen siirto aloitettiin osittain jo syksyllä 2013, jolloin Turun museokeskus sai Cloettalta, entiseltä Leafiltä kyselyn: Mitä materiaalia meillä on Tuplan valmistusprosessista? Yrityksessä muistettiin, että Museokeskus oli dokumentoinut Turun tehtaan tuotantoprosesseja v. 2006 ennen tehtaan lopettamista. Nyt museon keräämää ja taltioimaa tietoa tarvittiin Tuplan tuotantolinjan Ruotsiin siirtämisen yhteydessä.

Tuplan valmistus on dokumentoitu hyvinkin tarkkaan ja siinä on selostettu mm. suklaamassan keiton vispaukset ja vakuumijärjestelmät ja palojen valmistuksen eri jäähdytysvaiheiden lämpötilat. Seitsemänsivuiseen raporttiin liittyy lisäksi 118 asiaa valottavaa valokuvaa prosessin eri vaiheista. Seikkaperäinen selostus oli iloinen yllätys tiedonnälkäiselle Cloettalle. Museon tekemä nykydokumentointi onkin tähdännyt aina siihen, että prosessin kuvauksen avulla tuotannosta saa mahdollisimman hyvän ja monipuolisen kuvan ja että jos ei ihan, niin melkein näillä tiedoilla voisi tuotetta valmistaa.

On ollutkin hienoa huomata, että museon tekemää nykydokumentointia tarvittiin jopa näin pian konkreettisesti auttamaan tämän hetken tuotantoa eikä vasta vuosikymmenien jälkeen kertomassa historiasta. Usein tehtailla jää työn tohinassa dokumentoimatta omat tuotteet ja tuotanto. Silloin on hyvä, että museot tekevät nykydokumentointia ja toimivat yritysten muistipankkeina.

Teksti: Sanna Kupila
Kuvat: Martti Puhakka

Täytemassa liukuhihnalla, jossa niiden oikea koko varmistetaan mauserilla mittaamalla. 

Leikkuri on leikannut täytemassan paloiksi ja ne kulkevat kohti ensimmäistä suklaapäällysten eli laseerauksen. Työntekijät tarkkailevat palojen painoa. 

Mantelirouheen ripottelun jälkeen palat saavat vielä toisen laseerauksen.

perjantai 2. toukokuuta 2014

…jokainen herrastalo muistomerkki…


Näin Paavo Cajander suomensi Sakari Topeliuksen tutut sanat Maamme kirjasta – ”varje herrgård ett  minnesmärke” – jossa Topelius kuvailee Varsinais-Suomen tärkeimmät tunnusmerkit: puutarhat, vanhat kaupungit, kartanot ja kirkot.

Kartanokulttuuri oli myös itsenäisen Suomen ensimmäisten historian ja kansatieteen professorien kiinnostuksen kohteena. Åbo Akademissa kansatieteen professori Gabriel Nikander aloitti heti ruotsalaisalueen rakennuskannan tutkimusta ja dokumentointia jopa niin tarkkaan, että paikalliset nimitykset välillä kirjoitettiin murretarkennein, jotta myös ääntäminen tallentuisi.

Gabriel Nikanderin opiskelijoiden joukossa Irja Sahlberg oli taitavin rakennusten dokumentoija. Kun hän kotona piirsi isänsä laatimat rakennuspiirustukset puhtaaksi, hän oppi samalla piirtämään taloja. Irjan isä, agronomi K.J. Sahlberg, oli nuoruudessaan työskennellyt noin 10 vuotta Amerikassa eräässä ruotsalaisessa arkkitehtitoimistossa. Palattuaan Turkuun hän löysi paljon työtehtäviä.

Irja Sahlbergin opiskeluaikana Gabriel Nikander julkaisi jo osia teoksesta ”Herrgårdar i Finland” Vuosina 1927–1947 professori Nikander toimi Turun historiallisen museon johtokunnan (myöh. museolautakunnan) puheenjohtajana. Ajatus laajasta kartanotutkimuksesta oli koko ajan vireillä museossa ja kenttätyötä tehtiin kesäisin mahdollisuuksien mukaan. Hanke oli kuitenkin liian laaja museotyön ohella tehtäväksi.

Irja Sahlberg suunnitteli julkaisevansa kartanomateriaalin eläkkeelle jäätyään, mutta hänen aikansa loppui. Hänen nuorempi kollegansa C.J. Gardberg tunsi myös velvoitteen ja teki oman ratkaisunsa julkaisemalla yhdessä Kaj Dahlin kanssa kauniin ja yleistajuisen kuvakirjan, jossa esitellään n. 50 kartanoa eri puolella Suomea.

Yhteiskunnassa herännyt kiinnostus kulttuuriympäristökysymyksiin on kasvattanut tiedon tarvetta ja vasta nykypolvella on ollut voimaa ja näkemystä julkaista materiaali. 

Rakkaudesta rakennuksiin. Kartanot Irja Sahlbergin tutkimuskohteina
Rakkaudesta rakennuksiin ilmestyi Turun museokeskuksen Aboa-sarjassa jouluksi 2013 erikoistutkija Irma Lounatvuoren toimittamana. Toimittajan kirjoittamassa lyhyessä johdannossa esitellään Irja Sahlberg sekä kirjoittajan käyttämä lähdemateriaali.

Irma Lounatvuori on luonut piirustuksista käsikirjan joka keskittyy itse rakennuksiin ja niiden fyysiseen ympäristöön. Valokuvien tehtävä on paremminkin täydentävä. Julkaisemalla tutkimuskertomukset lähes sellaisenaan hän antaa Sahlbergille äänen ja tulkinta jää lukijalle. Kirja käsittää 40 kartanon piirustusta ja lisäksi 6 dokumentoitua, myöhemmin purettua tai palanutta kartanorakennusta.

Varsinais-Suomen alueella kirja on tärkeä teos museo- ja kulttuuriympäristötyössä. Myös kotiseutuväelle ja kulttuurimatkailun suunnittelijoille kirjan tarkat ja visuaaliset tiedot antavat vankan pohjan uusille ideoille ja vanhoille reiteille. Asemapiirustukset antavat selkeän kuvan ulkorakennusten, istutusten ja käytävien sijoituksesta ja auttavat katsojaa ymmärtämään miten pihapiiri on toiminut ja ovat esikuvina pihojen ja puutarhojen entisöinnille.

Samalla dokumentoinnit toimivat evidenssinä Varsinais-Suomen säätyläisten rakennuskannasta ja osoituksena siitä, miten Keski-Euroopan ja Ruotsin kulttuuripiirteet toteutuivat ja muotoutuivat ympäristössä, jossa puu on yleisin rakennusmateriaali. Nykyajan kuvien ”lukemiseen” tottuneelle ihmiselle kirja on selkeä ja helppolukuinen. Ja vihdoinkin yleisö saa Irja Sahlbergin tutkimustyön käyttöönsä.

Solveig Sjöberg-Pietarinen
Tutkija
Turun museokeskus

Kuvassa Taivassalon Vuorenpää (1942). Kuva: Irja Sahlberg/TMK.
Tapila Sauvossa (1965). Kuva: C. J. Gardberg/TMK.
Kosken kartano Vehmaalla, pohjakaava (1943). Kuva: Irja Sahlberg/TMK. 
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...