maanantai 20. lokakuuta 2014

Asfalttihuopa eli "norsunnahkakatto" – mission impossible


Viime viikkoina olen viettänyt osan työajastani Luostarinmäen Käsityöläismuseossa aseistautuneena  taskulampulla, naskalilla, kameralla ja tikapuilla. Lämmintä vaatetustakin luulin tarvitsevani, mutta kyllä näyttää hellettä riittävän kun konttaa, kiipeää ja harjoittaa kyykkyyn-ylös –liikesarjaa  koko päivän. En väitä kolunneeni vielä jokaisen huoneen ja komeron jokaista nurkkaa, lattiaa ja kattoa tai pujotelleeni jokaiselle ullakolle paikallistamaan vesivuotoja taskulamppu CSI-sarjasta tutussa asennossa sojottaen, mutta siihen tähtään. Luostarinmäen henkilökunta tarkkailee kaiken aikaa valppaasti rakennusten kuntoa, mutta olen saanut tehtäväkseni käydä heidän avukseen läpi rakennukset tiheällä kammalla ja laatia niistä kuntokartoitusraportti.
Museoiden uljas tehtävä on mm säilyttää aineellista kulttuuriperintöä tuleville sukupolville, periaatteessa ikuisuutta ajatellen. Aine ei pysy samassa olomuodossa ikuisesti, mutta museossa sen ikää voidaan venyttää kontrolloimalla säilytysolosuhteita. Haasteellisinta säilytettävää on materiaali, jota ei voi sijoittaa valvottuihin olosuhteisiin. Museorakennukset ovat tällaisia ”esineitä”. Kun säille alttiin rakennuksen jokin osa tulee elinkaarensa päähän, se joudutaan lopulta uusimaan, mutta silloin museorakennuksissa käytetään alkuperäistä vastaavaa materiaalia ja alkuperäistä toteutustapaa. Näin säilytetään ja kunnioitetaan alkuperäisen materian sijasta ainakin rakennusperinnettä.
Mutta joskus tulee eteen mahdoton tehtävä, ja nyt ollaan sellaisen äärellä.  




Luostarinmäellä talon omistaneiden suurimpia huolia kautta aikain on varmasti ollut vesikaton pitävyys. 1700-1800-lukujen vaihteessa vain varakkaat kykenivät hankkimaan rauta- tai kuparipeltikattoja tai kattotiiltä. Muut joutuivat tyytymään lyhytikäisempiin materiaaleihin. 1800-luvun alussa Luostarinmäellä rakennettiin useimmin turve- ja lohkokivikattoja - oikeammin tuohikattoja. Tuohi toimi niissä nimittäin varsinaisena vettä hylkivänä kerroksena, joka sitten peitettiin joko turpeella tai noin nyrkinkokoisilla kivillä. Luostarinmäellä kivikattojen yleisyys johtui siitä, että viereinen Vartiovuori tarjosi ilmaista, perustuskivien lohkonnassa syntynyttä jätekiveä. 
Kivikattoja nykyisellä Luostarinmäellä, "kirvesmiehen pihalla".


Turun palon jälkeen annettu kaupungin uusi rakennusjärjestys vuodelta 1828 kavensi vähävaraisten mahdollisuuksia kattojensa kattamiseen. Palojärjestys salli kaupungissa käytettävän vain joko pelti-, tiili- tai lautakattoja. Lautakatto tarkoittaa rakennetta, jossa kahden harjalta räystäälle asetetun limittäisen lautakerroksen väliin asetettiin eristävä tuohikerros. Laudoissa oli yleensä höylätyt urat reunoissa juoksuttamassa vettä hallitusti ja joutuisasti.

Vanha uritettu kattolauta Turun museokeskuksen rakennusnäytevarastosta.

Vuoden 1865 rakennusjärjestys lisäsi turkulaisten katevalikoimaan päreen. Pärekattoaikakauteen Luostarinmäellä tai muuallakaan Turussa ei silti tiettävästi koskaan siirrytty, sillä 1870-luvulla markkinoille saapui paloturvallinen ihmeaine: rullana myytävä asfalttikattohuopa.
Ilmoitus uusi Suometar -lehdessä 19.4.1875. Kansalliskirjasto, digitoitu aineisto
Ihkauusi keksintö se ei enää tuolloin ollut, sillä kokeiluja tukevan, tervalla käsitellyn huovan käyttämisestä kate- ja vuorausaineena oli tehty jo kymmeniä vuosia aiemmin. Itse C.L. Engel, mm palonjälkeisen Turun asemakaavan ja monien arvorakennusten arkkitehti oli mieltynyt tällaiseen kattomateriaaliin. 1850-luvulla Suomeen alettiin tuoda ulkomaista, asfalttitervalla kyllästettyä kattohuopaa, mutta aina vuoteen 1877 asti sen käyttäminen vaati erityisluvan senaatilta. Kun käyttö sitten vapautettiin, asiat etenivät nopeasti. Turun uusi rakennusjärjestys vuodelta 1878  lisäsi asfalttihuovan sallittujen katonkatteiden listaan, ja paikallinen valmistaja oli ottanut varaslähdön asiaa ennakoiden:

Uutinen ja ilmoitus Sanomia Turusta -lehdessä -lehdessä 3.3.1877. Kansalliskirjasto, digitoitu aineisto



Turun Asfalttitehdas ei jäänyt seudun ainoaksi. Ilmoitus Sanomia Turusta -lehdessä 2.6.1887.  Kansalliskirjasto, digitoitu aineisto.



Tamperelainen kilpailija aloitti samana vuonna kuin Turun Asfalttitehdas, ja sen tuotetta arvostettiin ulkomaillakin:

Ilmoitus Uusi Suometar-lehdessä 2.1.1878. Kansalliskirjasto, digitoitu aineisto
Ilmoitus Turun Lehdessä 26.4.1894. Kansalliskirjasto, digitoitu aineisto

Luostarinmäkeläisten patotunut kattojen uusimistarve purkautui asfalttihuopabuumiin. Suurin osa alueen rakennuksista palovakuutettiin 1870 - 1880-luvuilla, luultavasti juuri tuon parannuksen seurauksena, ja palovakuutuksissa kattojen kateaineeksi kerrottiin asfalttihuopa.  Lautakattoon nähden paloturvallinen, hiekalla siroteltu asfalttikatto alensi palovakuutusmaksuja. Kun paloa edeltävää ”vanhaa Turkua” alettiin 1900-luvun alkupuolella katsoa nostalgisin silmin, etenkin Luostarinmäki tuli usein vangituksi valokuviin ja maalauksiin. Hjalmar Renvallin  vuonna 1912 kuvaaman  hienon valokuvasarjan mukaan liki jokainen Luostarinmäen asuin- ja ulkorakennus oli katettu huovalla, jota kiillosta päätellen huollettiin ”kattolakalla”.
Yllä  mm nykyiset leipomon ja postin rakennukset, alla nykyistä kivipainon pihaa. Kuvat Turun museokeskus, Hjalmar Renvall 1912

Alkuaikoina asfalttihuopa tarkoitti kivihiilitervalla imeytettyä tukevaa lumppupahvia, ja kattoja huollettiin käsittelemällä ne muutaman vuoden välein kivihiilitervan ja mm kalkin sekoituksella. Tämä kattolakka ja sen pintaan heti sivelyn jälkeen ripoteltu hiekka muodostivat kivikovan pinnan.  Lukuisat käsittelykerrat saivat katon muistuttamaan "norsunnahkaa".
Myöhemmin kivihiilitervaa alettiin korvata kivihiilitervasta tislatulla kivihiilipiellä ...
Kaksi otetta Helsingin Asfaltti-Osakeyhtiön hinnastosta nro 10,  vuodelta 1902. Kansalliskirjasto, digitoitu aineisto

… ja  1880-luvulla opittiin bitumin tislaus maaöljystä. Suomessa bitumihuopaa alkoi valmistaa Oy Semptalin Ab vuonna 1908, ja pitkään bitumihuopaa kutsuttiinkin ”semptaliiniksi”.
Luostarinmäellä on jäljellä vielä kaksi vanhaa lumppuhuopakattoa, joita on vuosikymmenestä toiseen hoidettu kivihiilitervasivelyillä. Nyt edellisestä sivelystä on kulunut jo luvattoman monta vuotta, vanha kivihiilitervavarasto on käytetty loppuun, ja pahimmat oletuksemme saivat vahvistuksen Panu Kailalta: myrkyllistä kivihiilitervaa ei enää myydä, eikä kymmenien kivihiilitervasivelyjen jatkaminen puutervalla tai bitumilla sekään tule kyseeseen, sillä kivihiilitervan päällä ei mikään taida pysyä. Ainetta, jolla kattoa voitaisiin sivellä, ei ole olemassa! Voi meitä suojeluvelvollisia ja voi asfalttikatto-parkaa: sen osaksi tulee nyt saattohoito.
Luostarinmäen "tupakkatalon" vajan huopakatto on kuin norsunnahkaa.

Saamme  venytettyä yllä olevan kuvan katon elinikää vielä jonkin aikaa. Murtunut alareuna leikataan pois ja korvataan nykyajan huovalla, ja vastaavia laastarointeja voidaan jatkaa uusienkin haavojen ilmaantuessa, mutta lopulta edessä ovat hautajaiset. Tässä tapauksessa vanha huopa kannattaa Panu Kailan ehdotuksen mukaan haudata tulevien polvien ihmeteltäväksi uuden alle. Uuteen kattoon kopioidaan vanhan katon toteutustapa.
On myös esitetty, että Luostarinmäellä ruvettaisiin valmistamaan itse vanhaa asfalttihuopaa vastaavaa kateainetta, nyt kuitenkin käyttäen kyllästysaineena puutervaa kielletyn kivihiilitervan sijaan.  Siinäpä mietittävää. Asfalttihuovan valmistaminen itse ei ole perinteinen rakentajan taito (ei edes käsityöläistaito, sillä tehtaassahan sitä valmistettiin), mutta huopakaton tekeminen on.
 *
Viisautta ammennettu kirjasta Kaila-Pietarila-Tomminen: Talo kautta aikojen. Julkisivujen historia, 1987,  sekä Kansalliskirjaston digitoidusta aineistosta.

maanantai 13. lokakuuta 2014

Arkeologiset kaivaukset Katedraalikoulun alla


Katedraalikoulun kunnostamiseen liittyvät arkeologiset kaivaukset käynnistyivät loppukesästä. Kohde sijaitsee keskiaikaisen Turun ydinalueella, Suurtorin tuntumassa, Luostarin Välikadun ja Luostarin Jokikadun välissä. Nykyisen tontin luoteiskulmassa on sijainnut Pyhän Ursulan kiltatalo.
Katedraalikoululla on pitkät perinteet. Koulu on mahdollisesti aloittanut toimintansa samoihin aikoihin kuin tuomiokapitulikin perustettiin, 1270-luvulla. Asiakirjoissa vuonna 1326 ensi kerran mainittu katedraalikoulu sijaitsi 1400-luvulta lähtien osana tuomiokirkon ympärysmuuria nykyisen Akatemiantorin reunassa.  Vuonna 1640 perustettu Turun Akatemia muutti koulurakennukseen, ja katedraalikoulu siirrettiin uudisrakennukseen tuomiokirkon länsipuolelle.  Rakennus tuhoutui vuoden 1827 palossa, jonka jälkeen katedraalikoulu siirrettiin Raumalle, missä se toimi vuoteen 1830. Kyseisenä vuonna koulu muutettiin alkeiskoulun jatkokouluksi, kimnaasiksi ja siirrettiin Turkuun, vanhaan hovioikeuden taloon, jonka palosta säästyneet rakenteet ovat osana nykyistä koulukiinteistöä. Vuonna 1872 yhdistettiin yläalkeiskoulu ja kimnaasi, ja perustettiin Svenska klassiska lyceum i Åbo. Siihen liitettiin vuonna 1971 ruotsalainen tyttökoulu ja vuonna 1972 Svenska Samskolan. Samassa yhteydessä koulu otti vanhan nimen Katedralskolan i Åbo.
Kaupunkiarkeologiset kaivaukset tulivat paalutussuunnitelmien vuoksi ajankohtaisiksi vuonna 1912 rakennetun porrashuoneen ulkopuolella sekä vuonna 1955 rakennetun siipirakennuksen lattian alla. Kun porrashuoneen viereistä, pientä kaivantoa avattiin, voitiin pian havaita, että kohta oli aikaisempien kunnallisteknisten kaivantojen mylläämä. Kaivausten kesto supistui tältä osin kolmeen päivään, joiden aikana konekaivuun lisäksi kaivettiin arkeologisesti ja dokumentoitiin kaivannon pohjoiskulmassa ollut pieni nokare ehjää kulttuurikerrosta.
Varsinainen ongelmakenttä odotti lisäsiipirakennuksen alla. Rakennuksen betonilattia havaittiin koekairauksessa verraten massiiviseksi. Sen alla oli viisi betonista tukipalkkia ja täyttömaata. Palkit voitiin onneksi poistaa, koska ne olivat tukeneet ainoastaan lattiaa eivätkä seiniä. Täyttömaassa oli pistävä haju, joka lähti hiekan, laastinporon, tiilenpalojen ja kivien seassa näkyvistä mustista kokkareista. Täyttömaan poisto pysäytettiin, ja mustista kimpaleista otettiin näyte, joka lähetettiin analysoitavaksi. Tulos oli karu. Aine oli kivihiilitervaa eli kreosoottia, joka sisältää syöpää aiheuttavia PAH-yhdisteitä. Täytöstä otettiin vielä lisänäytteet, joiden perusteella koko kerros oli pilaantunutta maata. Täyttökerrosta poistettaessa ja kulttuurikerroksen yläosaa kaivaessa tuli näin ollen suojautua asianmukaisesti.
Purkutyöntekijöiden ja arkeologien osalta se tarkoitti valkoisia, hupullisia kokohaalareita, jotka on valmistettu hiukkasilta suojaavasta materiaalista. Kasvot oli suojattava maskilla, johon ladattava puhallin toi kaasuilta ja hiukkasilta suojaavan suodattimen läpi hengitysilmaa. Kädet oli suojattava butyyli- tai neopreenikäsineillä. Suojavaatteet ja työjalkineet oli jätettävä kahvi- ja ruokataukojen ajaksi erilliseen tilaan. Niiden alla olevat työvaatteet oli vaihdettava seuraavassa tilassa ”taukovaatteisiin”. Taukotilassa käytettiin sisäkenkiä. Käsihygieniasta oli huolehdittava tarkkaan. Ymmärrettävästi tämä vaateruljanssi vei aikaa.
Kaivannossa työtoveria ei ensi vilkaisulla tunnistanut, koska kaikki olivat ”teletappipuvuissaan” samannäköisiä. Myös keskustelu oli kuulosuojainten ja kasvomaskin vuoksi vaikeaa, ja rajoittuikin enimmäkseen taukoihin.
Seuraava haaste syntyi kookkaista kivistä, jotka olivat kuuluneet vuoden 1827 palon jälkeen rakennettuun, nykyisen rakennuksen paikalla sijainneeseen ulkorakennukseen.  Kivet oli lattian purkamisen jälkeen jätettävä paikoilleen odottamaan arkeologista dokumentointia. Ne olivat sen verran massiivisia (läpimitta jopa metri pituussuunnassa), ettei niitä olisi purkutyössä käytetyllä puutarhakaivurilla pystynytkään siirtämään. Ne oli siis lohkottava pienempiin paloihin. Kivet osoittautuivat verraten sitkeiksi. Poranteriä, kiiloja sekä työtunteja on kulunut purkutyöntekijöiltä, ja kaikki kaivannossa työskentelevät ovat joutuneet käyttämään em. suojusten lisäksi myös kuulosuojaimia.


Palonjälkeisen perustuksen alapuolelta tuli esiin vanhempi rakennuksen perustus, tulisijan jäännökset sekä palanutta puulattiaa. Esinelöytöjä on tullut niukahkosti, etupäässä nauloja, joitakin metalliesineiden paloja, hieman keramiikkaa ja lasia.

Työntekijät voitiin vapauttaa suojavarustuksesta kaksi viikkoa sitten kun analyysitulokset näyttivät, etteivät kulttuurikerrokset enää olleet saastuneita. Toisaalta suodattimilla puhdistettu hengitysilma oli ainakin allekirjoittaneen mielestä hyvä uudistus. Moottoroitua hengitysmaskia hiukkassuodattimilla varustettuna voi suositella muihinkin sisätiloissa tapahtuviin kaivauksiin, kun ilmassa on pölyä.

Area 51 suunilleen syyskuun puolivälissä.

 
Nyt aletaan olla keskiajassa. Rakenteiden dokumentointia robottitakymetrillä 7.10.2014.


Tilanne 11.10.2014.

 
Ja sama tilanne 3D-pistepilvenä. Rakenteet skannattiin Turun yliopiston arkeologian oppiaineen Faro Focus 3D-laitteella.Ruutukaappaus T.R.

Teksti: Elina Saloranta ja Tanja Ratilainen
Kuvat: Elina Saloranta
Kuvatekstit: Tanja Ratilainen

Hopeasormus Kemiönsaaresta



Syyskuussa 2014 löysi kemiöläinen metallinetsinharrastaja Olavi Kauppinen Kemiönsaaren Östermarkin kylästä kookkaan hopeasormuksen. Sormus on myöhäiskeskiaikaista tyyppiä, ja se ajoittuu 1500-luvun alkuun. Visa Immosen mukaan kaikkiaan tämäntyyppisiä sormuksia on Suomesta kolmisenkymmentä. Nyt löytyneessä sormuksessa kuvana on Golgata-kuvaelma. Siinä Kristus riippuu ristillä, ja hänen ympärillään seisovat Neitsyt Maria ja apostoli Johannes. Golgata-aiheisia sormuksia on Suomesta aiemmin tunnettu kuusi kappaletta. Nyt löytyneen sormuksen sijaintipaikkaa lähinnä näistä on Lemlannin kirkosta Ahvenanmaalta löytynyt Golgata-aiheinen sormus.


Tämäntyyppisille sormuksille on tyypillistä sormuksen leveneminen takaa kohti etuosaa ja etupuolelle sijoitettu kuva-aihe.



Sormus on poikkeuksellisen hyväkuntoinen. Se painaa 11,35 grammaa ja sen halkaisija ulkoreunoista mitattuna on 25,0 mm ja 27,5 mm. Sormus on muodoltaan siis aavistuksen soikea. Sormus on todennäköisesti ollut alun perin kullattu. 

Esine löytyi pellonreunasta. Tällaisia sormuksia ovat aikoinaan voineet käyttää varakkaat talonpojat, kaupunkien porvarit ja aatelisto. Aivan varattoman väen sormuksia ne eivät siis ole olleet. Miten sormus on joutunut pellolle, on arvoitus. Löytöpaikka on aivan vanhan historiallisen kylätontin kupeessa, joten siinä mielessä löytöpaikka on ymmärrettävissä. Uuden ajan alussa Östermarkin ja Västermarkin kylissä on vuoden 1566 maakirjan mukaan ollut yhteen laskettuna kahdeksan verotilaa; Östermarkia ja Västermarkia on vielä 1500-luvulla kutsuttu yhteisellä nimellä Mark.


Sormuksen löytäjä Olavi Kauppinen Wilma-koiransa kanssa



Teksti Kaisa Lehtonen ja Visa Immonen, esinekuvat Martti Puhakka/Turun museokeskus, ulkokuva Kaisa Lehtonen



tiistai 7. lokakuuta 2014

Viikinkiaikainen rahakätkö Aurajokilaaksosta



Kaarinan ja Turun rajalta, Aurajoen lähettyviltä löysi turkulainen geologian opiskelija Emil Nygård syyskuussa 2014 viikinkiaikaisen rahakätkön. Kätkö sisältää yhteensä 26 hopearahaa tai hopearahan katkelmaa.  Rahat on tunnistanut Turun yliopiston tohtorikoulutettava Jani Oravisjärvi.

Rahat ovat pelkästään länsimaisia, muun muassa anglosaksisia ja saksalaisia. Mukana on esimerkiksi hyvin tyypillisiä englannin kuningas Ethelred II ja saksalaisia Otto-Adelheid -tyypin rahoja. Rahojen joukossa on yksi raha, joka on erityisen mielenkiintoinen. Se on Ethelred II rahan skandinaavinen imitaatio. Imitaatioita on muun muassa lyöty täydentämään ajoittaista rahan puutetta. Imitaatioiden teksti on usein merkityksetöntä kirjoitusta, mutta se ei haitannut ympäristössä, jossa valtaosa väestöstä oli lukutaidottomia ja vieraita kieliä osaamattomia. 



Alustavien arvioiden mukaan kätkö ajoittuu viikinkiajan (800-1050 jKr.) loppupuolelle, 1000-luvun ensimmäiselle puoliskolle. Jonkinlainen ajallinen kiinnekohta saadaan vuodesta 1036 eli kätkössä on muutamia rahoja, joita on alettu
lyödä vasta vuonna 1036, joten ainakaan ennen tätä rahat eivät ole voineet joutua maahan. 


Länsimaisissa rahoissa kuva-aiheina etusivulla esiintyy usein pelkistetysti rahanlyöjän, eli hallitsijan, kuva. Taustapuolella puolestaan esiintyy usein risti tai esimerkiksi rakennus. Rahojen teksteissä tuodaan ilmi usein hallitsijan nimi ja lyöntipaikka. Lyöntivuotta rahoissa ei kerrota, joten rahojen ajoittaminen perustuu pitkälti hallitsijoiden tunnettuihin hallintovuosiin. Anglosaksien rahoissa kerrotaan aina myös rahamestarin nimi. Esimerkiksi tähän kätköön kuuluvasta pienestä Knuutin rahan katkelmasta on luettavissa rahamestari Brihtredin nimen alkukirjaimet.

Köln: Pilgrim (1021-1036) & Konrad II (1027-1039) = 1027-1036
Knuut Suuri: "pointed helmet type" 1023-29


Rahojen löytöpaikka on mielenkiintoinen. Löydettäessä rahat eivät olleet yhdessä rykelmässä, vaan niitä oli hajallaan noin 7 metrin pituisella matkalla nykyisen metsäpolun varrella, noin 10–15 cm:n syvyydessä nykyisestä maanpinnasta. 1800-luvun lopun senaatinkartan mukaan on löytöpaikan vieritse kulkenut polku- tai tieura. On täysin mahdollista, että 1800-luvulla käytössä ollut kulku-ura on ollut olemassa jo rautakauden lopulla. Kysymyksiä herättää se, minkälaisissa olosuhteissa rahat on aikoinaan kätketty tai hukattu. Aikoinaan hopea on ollut niin arvokasta, että tuskin rahat ovat joutuneet metsään pelkästä huolimattomuudesta. Onko rahojen omistaja pudottanut ne mahdollisesti kiireessä?

Vastaavanlaisia esihistoriallisia rahakätköjä on Varsinais-Suomesta tunnettu aiemmin 16 eri paikasta. Kaikkiaan Suomesta on löydetty noin 7 000 viikinkiaikaista rahaa, joista suurin osa on peräisin kätkölöydöistä. Näitä tunnetaan Suomesta yhteensä noin 50 kappaletta. Jonkin verran rahoja on myös haudoista. Todennäköisesti rahat ovat kulkeutuneet Suomeen kaupankäynnin yhteydessä. Vielä esihistoriallisen ajan lopulla kaupankäynti on mitä ilmeisimmin perustunut vaihtamiseen ja rahojen muodossa oleva hopea oli vain yksi vaihtoväline.
Rahat ovat nähtävillä lokakuun 2014 ajan Turun museokeskuksen kirjakaupassa Brinkkalan talossa Vanhalla Suurtorilla.

Teksti Kaisa Lehtonen ja Jani Oravisjärvi, kuvat Mikko Kyynäräinen/Turun museokeskus


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...