Stigslundin tiiltä ja särkykiviä

Aiemmin kerroin, että kun asfalttihuovan käyttö vesikattojen katteena sallittiin Suomessa 1870-luvulla, tartuttiin mahdollisuuteen riemumielin mm Turun Luostarinmäellä. Paloturvallinen, halpa ja rakennusmääräysten sallima materiaali viimeinkin saatavilla!

Samalla tuli epäsuorasti tunnustettua, että Käsityöläismuseon nykyiset runsaat tiilikatot ovat muunneltua historiaa. Museon edustamana aikana eli 1700-1800-lukujen vaihteessa kattotiili oli vielä vauraiden valinta, ulkomaan tavaraa. Turkulaistaloihin tuona aikana otettujen palovakuutusten perusteella tiedetään, että kattotiiltä laivattiin kaupunkiin ainakin Hollannista ja Ruotsista,   varmaankin osittain laivojen painolastina. 

Kun Luostarinmäen rakennuksia korjattiin Käsityöläismuseon tarpeisiin, kattotiiliin turvauduttiin pakosta. Museon luoja Irja Sahlberg tiesi toki, että turvekattojen ja Luostarinmäeltä vanhastaan löytyvien kivikattojen lisäksi luontevin valinta entistettäviin rakennuksiin olisi ollut lautakatto – rakenne johon kuului kaksi kerrosta harjalta räystäälle asetettuja lautoja, ja niiden välissä varsinaisena vettä eristävänä aineena moninkertainen tuohi  - ”bräder med näfver emellan”, kuten vanhat  palovakuutukset kertovat.

Sahlberg joutui kuitenkin rakennuksen entistäjälle ja tiettyä aikatasoa esittävälle museolle tyypilliseen ongelmatilanteeseen: historiallisesti oikea ratkaisu ei ole mahdollinen, koska korjaamisajankohdan todellisuus ei sitä salli.  Paloviranomaiset tyrmäsivät lautakaton palovaarallisena, ja olivat toki siinä oikeassa - lämmitettiinhän alueen rakennuksia ja monia ympäröivän kaupungin asuintaloja vielä tuolloin puulla. Kattotiileen päädyttiin siis viranomaisten tahdosta. Tiiliä saatiin lahjoituksena purkurakennuksista, ja niitähän kaupungissa riitti varsinkin 1950-luvulle tultaessa.

Mutta aivan täysin totuuden vastainen valinta kattotiili ei Luostarinmäellä kuitenkaan ollut. 1900-luvun alussa tiilikattoisia rakennuksia löytyi kolmelta tontilta, ja näistä rakennuksista yksi eli nykyinen hansikkaantekijän verstas tontilla 178 oli ollut samoin katettu jo vuosikymmeniä. Sen todistavat maininta tiilikatosta talon 178 palovakuutusasiakirjassa vuodelta 1872 ja ensimmäinen Luostarinmäkeä esittävä valokuva, jonka Johan Reinberg otti vuonna 1867.

Kattotiilet oli kenties tuotu Luostarinmäelle kierrätysmateriaalina, kun joku varakkaamman väen asunto oli saanut vanhojen tiilten tilalle uuden katteen. 

Arkkitehti Veikko Kyander laati 1930-luvulla silloiselle kaupungin Talorakennusosastolle Luostarinmäen rakennuksista pohja- ja julkisivupiirrossarjan, ja tutki samalla mm kattojen rakenteita. Tältä näytti tuon vanhan katon rakenne silloin:  

Alimpana oli kaksi lautakerrosta ja niiden välissä seitsenkertainen tuohi. Kokonaisuus näyttää siis vanhalta lautakattorakenteelta, mutta aivan varma tästä ei piirroksen perusteella voi olla. Jossain vaiheessa tiilikaton aluskatteeksi oli lisätty entisen kerrosten päälle asfalttihuopaa; vielä valokuvaa otettaessa vuonna 1867 sitä tuskin löytyi tiilten alta, koska asfalttihuopa vapautui markkinoille vasta kymmenen vuotta myöhemmin.

Kyander talletti myös kattotiilen mittoja sekä piirsi muistiin tiilten valmistusleimoja. Samoin tekivät hieman myöhemmin rakennusten museokorjauksia valvonut kaupungin rakennusmestari Uno Selen…

 … ja tietenkin myös Irja Sahlberg. Kaikkien huomio kiinnittyi Stigslund-leimalla varustettuihin tiiliin ja niiden vaihteleviin kirjainsarjoihin.

Itsekin jäljensin 1980-luvulla museoon töihin tultuani Luostarinmäen tiilivaraston tarjoamat Stigslundin kattotiilten merkkivariaatiot. Tehtaan sijainti ja ikä askarruttivat minua, mutta asian selvittelyyn kirjallisuuden avulla ei koskaan tuntunut riittävän aikaa.

Nykyään sen sijaan saa helposti ja nopeasti selville, että Stigslundin tehtaan kattotiiliä löytyy  ruotsalaisista museokokoelmista, ja että itse tehdas on sijainnut Gävlessä Gästriklannin maakunnassa. Alueen historiikin mukaan tehtaan perusti vuonna 1721 Stigin talon maalle gävleläinen porvari Jurgen Folcker; muutamaa vuotta aiemmin isonvihan aikana venäläiset olivat ulottaneet sotatoimensa Ruotsinkin rannikolle ja polttaneet mm Gävlen maan tasalle. Tiilitehtaan tuotteilla oli kysyntää kaupungin uudelleen rakentamisessa. Stigslundia arvellaan koko valtakunnan ensimmäiseksi kattotiilitehtaaksi, ja se toimi lähes katkeamatta 180 vuoden ajan. Stigslundin tiilet levisivät laajalti mm Norrlannin rannikkoalueille, ja kuten Luostarinmäki todistaa, niitä tuotiin myös Itämeren yli. Gävle sijaitsee melko tarkkaan samalla leveysasteella kuin Turku.

(Tässä välissä en voi olla kertomatta, että Reinbergin ottaessa valokuvaansa tiilikatteisen  rakennuksen naapurissa samalla tontilla numero 178 asui sattumoisin Gävlessä syntynyt tupakkatehtaan työntekijä Wennerström. En usko hänen saapuneen Suomenlahden yli kattotiiliä kainalossaan, mutta ehkä hän kannusti tontin omistajaa kirvesmiesmestari Lindströmiä tiilikatteen hankintaan.)

Stigslundin tehtaalla työskenteli 20-30 tiilirenkiä, ja kattotiilissä olevia vaihtelevia kirjainsarjoja on arveltu heidän nimikirjaimikseen. Kukin renki olisi merkinnyt valmistamansa tiilet nimikirjaimillaan, jotta hänen työnsä laatua olisi voitu seurata. Toisaalta kyse voi olla myös tehtaan omistajien nimikirjaimista, sillä ainakin jossain vaiheessa historiaansa tehdas oli jaettu osakkaiden kesken; näin arvellaan eräällä sukututkijoiden keskustelusivulla. 

Stigslundin leimojen lisäksi Irja Sahlberg löysi talon 178 tiilistä lyypekkiläisen  St Petrin tehtaan leimoja. Pyhän Pietarin kirkon tarpeisiin perustetun tiilitehtaan leima esittää Pietarille sopivasti avainta. 

Nurinperin piirretyt kaksi S-kirjainta puolestaan viitannevat Ruotsin Södermanlannissa sijainneeseen Slagstan tiiliruukkiin.  

Kierrätyskaton tiilet olikin ehkä aikoinaan haalittu useasta lähteestä.  

Nykyäänkin tässä vanhassa katossa näkee sekaisin ladottuina profiililtaan vaihtelevia kattotiiliä, jotka eivät sovi keskenään yhteen kovin hyvin. Tiilet täytyy aika ajoin latoa uudelleen.

Ja entäs sitten ne otsikon särkykivet?  Aiemmin mainitussa Reinbergin vanhassa valokuvassa näkyy sen ainoan tiilikaton seurana pelkästään kivellä peitettyjä kattoja. Näitä Vartiovuoren kivenlohkonnasta syntyneitä jätekiviä kutsuu Veikko Kyander särkykiviksi tontin 183 rakennusten kattorakennetta esittävässä piirroksessaan:

Valokuva samasta talosta vuodelta 1912 kertoo, että jo tuolloin kymmenkunnan tuohikerroksen päälle oli laitettu asfalttihuopaa, jonka Kyander on jättänyt piirroksestaan pois. Huopapalat tuohen päällä ovat tehneet kattorakenteen paloturvallisemmaksi, kenties jopa alentaneet palovakuutusmaksua.