maanantai 23. helmikuuta 2015

Karmiva kuukauden esine



Runoilija tiivistää vuodenajasta jotain olennaista:

”...hiiret palaavat miehistyneinä
autioilta pelloilta
mikä meteli
öiseen aikaan!
Hiirenloukku paukkuu
Syksy.”  *

Niin, raadollista ja julmaa se on, oman ravintovaraston puolustaminen hyökkääjiä vastaan, jotta itse selviäisi yli talven. Sitä ihmislaji on joutunut varmasti tekemään ikänsä kaiken. Niinpä hiirenloukku on sellainen juhlapuheissa sivuutettu nöyrä palvelija, arkisuudessaan häveliäästi vaiettu esine, joka on kuitenkin omalta osaltaan mahdollistanut ihmisen kulttuurin kehittymisen… aijai, nyt alkaa hellä ironiani mennä yli äyräiden. Mutta eräässä mielessä hiirenloukku on esine minun makuuni: arkisista arkisin, näkymättömästä nähdyksi nostamisen arvoinen.

Hiirenloukku pääsikin helmikuun esineeksi Brinkkalan kirjakaupan vitriiniin. Käykää katsomassa, siellä tämä tehopyydys esiintyy:

Kuva: Mikko Kyynäräinen / Turun museokeskus

Kyseessä lienee kotitekoinen tai ehkä jossain nyrkkipajassa käsityönä valmistettu esine. Puupalaan on porattu neljä onkaloa, joiden perukkaan syötti asetetaan. Jokaisen onkalon suulle asettuu rautalankalenkki, joka pääsee liikkumaan pystysuunnassa. Lenkkiä pitelevä joustava rautalankavipu jännitetään ohuella narulla tai langalla sitoen vaaka-asentoon, ja kun syötin luo pyrkivä eläin jyrsii langat poikki, vipuansa laukeaa. Kuvassa vasemmanpuoleinen onkalo on pyyntikunnossa. Viereisen viritys on kesken: puuvillalangan sitomisen ajaksi rautalankavipu on kiinnitetty koukulla.

En voinut olla hiukan penkomatta patenttitietokantoja siinä toivossa, että löytäisin esineelle keksijän. Tämähän ei suinkaan ole se alkukantaisin ja ainoa hiirenpyydysmalli, vaan aika pitkälle ajateltu ja tehokkuudessaan eläimelle armeliaaksi tarkoitettu. Tehokkuuteen on pyritty myös laajentamalla pyydys sarjamalliksi. Neljä hiirtä voi mennä ansaan, ennen kuin se täytyy tyhjentää.

Patenttien pengonta johdatti Ruotsiin, missä A. G. Karlsson sai vuonna 1921 patentin hiirenloukulleen:

Vuonna 1924 Karlssonin maanmies S. J. Johansson patentoi loukun, jonka vipumekanismi vastaa museon hiirenloukussa käytettyä. Mukana on siitä poiketen kuitenkin myös sidontalangan varastopuola.

Nykyisinkin tuttu jousiloukku näyttää keksityn tai ainakin ensinnä patentoidun Amerikassa 1894:

Jousiloukusta on lukuisia kehitelmiä. Alla eräs museokeskuksen kokoelmista. Syötti asetetaan langan ympärille niin, että hiiri tulee syödessään jyrsineeksi sen poikki.


Ennen jousiloukkuja ansat ilmeisesti useimmiten vangitsivat hiiret elävinä tai johdattivat hukkumaan vesiastiaan. 
Kaksi  elävnä pyytävää loukkua museokeskuksen kokoelmista. Molemmissa ovi sulkeutuu, kun hiiri  alkaa syödä häkin perälle ripustettua syöttiä. Ripustinlangan liikahdus vapauttaa mekanismin.

1800-luvun sanomalehdistä löytyy mainintoja rautalankaisista häkeistä tai "merroista", mutta kilpailu loukkumarkinoilla johti ilmeisesti myös kirjavaan valikoimaan pyydyksiä, joissa eläin joutui kitumaan vangittuna odottaen lopullista kohtaloaan. Näitä barbaarisia kidutusvälineitä paheksui Hufvudstadsbladetissa vuonna 1875 julkaistun tekstin kirjoittaja, joka pyytää eläinsuojeluyhdistystä muistamaan hyötyeläinten lisäksi myös haittaeläinten kärsimyksiä: 


Ehkäpä jousiloukut ovatkin vastaus tällaiseen tarpeeseen minimoida eläimen kärsimys, ilmaus ihmisen eettisestä heräämisestä? Vai raadollisemmin, vastaavatko ne vain ihmisen tarpeeseen etääntyä kuoleman tuottamuksesta, haluun päästä itse nuijimasta kuoliaaksi ansasta elävänä irrotettua eläintä?
                                              
                              
Yllä oleva rotanloukku museokeskuksen kokoelmista tuottaa - jos hyvin käy - nopean kuoleman. Visakoivuisen, siis erityisen painavan kannen putoaminen edellyttää ainakin tässä nimenomaisessa viritystavassa sitä, että vahdissa oleva ihminen vetää laukaisuvivun vapauttavasta narusta oikealla hetkellä. Täytyy myöntää, ettei minusta olisi tämän narun päähän, sen verran olen etääntynyt  karskemmista esivanhemmistani.

***



* Runo-ote: Nijole Miliauskaite. 






6 kommenttia:

  1. No jopas, Marcus on tuollaisenkin ehtinyt tekemään! :-)

    VastaaPoista
  2. Kiitos linkistä ja kiitos Paraisten museolle! Hauska huomata, että hiirenloukku -aihe on noussut esiin kahdessa paikassa samanaikaisesti.Turun museokeskuksen loukku näyttää päällisin puolin samalta kuin Paraisten, ja on taatusti tarkoitettu toimimaan samalla tavalla. Siitä puuttuu tuikitärkeä viritystikku ja se on lahjoitettu tuollaisen väärän viritystavan mukaisena. Kunhan pääsen taas siihen työpisteeseen, jossa loukkumme sijaitsee, viritän sen oitis paraislaisten esimerkin mukaisesti. Kullanarvoinen tieto!

    VastaaPoista
  3. Hei, väliaikatietoa:
    Ei tämä niin kauhean kaukaista historiaa ole, sanoo työkaverini, joka on lapsena viritellyt monet kerrat tällaisia loukkuja. Viritystapa poikkeaa paraislaisen loukun käytöstä. Palaan asiaan kuvien kera!

    VastaaPoista
  4. Piti vastata tähän jo viime keväänä mutta tais unohtua...no hyvää juttua voi pyörittää vuodenkin päivät joten tuumasta toimeen. Eli - tämä viimeksi mainittu hiiren litistäjä on sikäli erikoinen että sen viritystapa, siis narun päässä oleva tappi joka kiilataan nostetun virityslaudan loven ja loukun tippuvan osan väliin on muinaista ugrilaista kansanperintöä. Tätä viritystapaa esintyy siperiassa ja suomessa. Alunperin nal'k nimistä viritystä kutsutaan suomessa "nakiksi". Kyse ei ole mistään grilliherkusta vaan jokainen asepalveluksen tehnyt tietää että "nakki napsahtaa" vaan ei maistu.

    VastaaPoista
  5. Kiitos kommentista(jonka huomasin vasta nyt...)! Tein hiukan myöhemmin jutun samaisesta loukusta tositoimissa:
    http://kulperi.blogspot.fi/2015/03/rotta-satimeen-nain-se-kay.html
    En tiennytkään että tutulla sanalla hiirennakki on näin vanha etymologia, kiitos!

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...