Luetteloijana museossa

Aloitin Turun Museokeskuksella maaliskuun alussa määräaikaisen työn kokoelmien digitoijana. Uusi työ uudessa paikassa uusien työkaverien parissa tuntuu aina hiukan epävarmalta, kun ei tiedä kunnolla, mitä on edessä. Mutta koska tämä ei ollut mikä tahansa työpätkä, vaan mainio tilaisuus päästä nuuskimaan normaalisti yleisöltä piilossa olevia museotavaroita, olin hommaa aloittaessani lähinnä valppaan innokas. Vähän niin kuin kesällä vastaani tullut työtuttavuus, Murri.

Ensimmäiset minulle luetteloitavaksi annetut tavarat olivat aloittelijalle hyvin sopivia: varsin uusia ja hyväkuntoisia vaatteita. Museokeskuksessa käytössä olevan tietokannan eri ominaisuuksien opettelu ei myöskään ollut kovin vaikeaa. Eniten ehkä minulle aiheutti päänvaivaa esineiden valokuvaaminen. Olin joskus lukioaikoina opetellut käyttämään järjestelmäkameraa, mutta se oli lukioaikoina se. Täällä sain käyttööni oikein viimeisen päälle olevan kameran – ainakin minusta se näytti sellaiselta – ja otin myös ensi askeleitani photoshoppaamisen jalon taidon suhteen suoristaessani ja rajatessani kuvia. Onneksi luettelointiin tarkoitettujen valokuvien ei tarvinnut olla mitään taidepläjäyksiä, vaikka jotain sen suuntaista pääsi aina silloin tällöin vahingossa syntymään. Etenkin valaistuksen kanssa minulla oli paljon säätämistä.

Kummittelevien kolttujen ohella tunsin epätervettä iloa myös ystävistäni zombinukeista.

Mielenkiintoa piti yllä luetteloitavien esineiden vaihtelevuus. Osa tavaroista oli hyvinkin arkipäiväisiä, osa sellaisia joita oli kyllä nähnyt, mutta ei itse aiemmin käsitellyt, ja osaa piti vähän aikaa ihmetellä ennen kuin kykeni ymmärtämään, millaisesta kapistuksesta edes oli kyse. Onneksi useimpiin hyppysiini päätyneisiin esineisiin oli taustatiedot olemassa, niin kuin tähänkin maanmittauskojeeseen. 

Monesti sain kuitenkin leikkiä salapoliisia kun etsin esineen iästä, valmistajasta tai valmistuspaikasta tietoa. Aina tässä ei päässyt hirveän pitkälle, mutta oli se silti hauskaa. Joskus omien yritysten törmätessä seinään tuntui fiksuimmalta uuden kiertotien etsimisen sijaan valjastaa joku toinen tekemään likainen työ. Huomasin heti ensimmäisinä viikkoina, että useimmat ihmiset auttavat kysyttäessä mielellään (ainakin jos ei kaiken aikaa pommita kysymyksillä). Työtovereista oli ilman muuta se suurin apu, mutta vähitellen laajensin myös muualle.

Esimerkiksi tähän venäläiseen pannuun sain tarkemman lajimäärityksen (hillopannu) sekä lisätietoa sen leimojen merkityksestä yhdestä antiikkiliikkeestä.

Vaikka mielenkiintoista puuhaa siis riitti vaikka muille jakaa, puolivuotinen työnpätkäni kului loppuun yllättävän nopeasti niin kuin asioilla on tapana tehdä. Jos maaliskuussa oloani saattoi kuvata murrimaiseksi, niin nyt syyskuussa lähennyin Murrin toveria, Turun linnan tonttu-ukkoa, kun tuli aika esitellä loittonevaa selkääni Museokeskukselle.

Kiitokset joka tapauksessa kaikille työtovereilleni kuluneista kuukausista ja hyvää jatkoa. Kenties tässä vielä joskus ympäri käydään ja yhteen tullaan. :-)

Teksti ja kuvat: Hanna Nieminen