Turun museokeskuksen kokoelmat Finnassa

Turun museokeskuksen kokoelmia on ollut esillä hakupalvelu Finnassa jo jonkin aikaa (tällä hetkellä jo yli 31000 objektin verran). Vasta käyttämämme tietokantaohjelma Musketin keväällä suoritetun päivityksen jälkeen tuli mahdolliseksi merkitä myös kuvien käyttöoikeudet asianmukaisesti. Kuvien lisenssiksi tuli CC BY-ND 4.0 eli "Nimeä-Ei muutoksia 4.0 Kansainvälinen". Kaikkinensa museokeskuksen kuvien yhteydestä on nyt kesäkuusta alkaen löytynyt teksti:

Kuvan käyttöoikeudet: Finna-palvelussa julkaistuja Turun museokeskuksen valokuvia voi käyttää vapaasti. Kuvan yhteydessä on mainittava kuvaajan nimi (jos tiedossa) ja Turun museokeskus. Finnassa näytettävät kuvat lisensoidaan Nimeä-Ei muutoksia 4.0 Kansainvälinen (CC BY-ND 4.0) -lisenssillä. Palvelussa näytettävät kuvat eivät ole painokelpoisia. Jos tarvitset painokelpoisen kuvan, ota yhteyttä Turun museokeskuksen valokuva-arkiston kuvapalveluun. http://www.turku.fi/vapaa-aika/museo/kokoelmat/valokuvakokoelma 

Finnassa on tähän asti ollut kulttuurihistoriallisen kokoelman aineistoja, mutta jatkossa myös valokuvakokoelmamme  tulee sinne edustetuksi.

Kuvassa Turun teknillisen reaalikoulun lippu vuodelta 1858. Oppilaitos oli yksi kolmesta vuonna 1849 perustetusta teknillisestä reaalikoulusta, muut kaksi olivat Helsingissä ja Vaasassa.

Röykkiöitä tarkastamassa Korppoossa

Yksi osa maakunta-arkeologin työtä on käydä tarkastamassa yleisöilmoituksia muinaisjäännöksistä ja löytöpaikoista. Aiemmin keväällä oli syntynyt ajatus, että jollekin tarkastuskäynnille voitaisiin lähteä yhdessä arkeologian harrastajien kanssa – Turun maakuntamuseon ystävillä kun on aktiivinen arkeologian jaosto. Kohteeksi valikoitui Paraisten Korppoo, josta oli tullut useampikin muinaisjäännösilmoitus. Niistä suurin osa koski erilaisia röykkiöitä ja kivilatomuksia.

Tiistaina 23.6. klo 8.00 autot starttasivat museokeskuksen pihalta ja suunnaksi otettiin siis Korppoon saari. Matkaan lähtivät allekirjoittaneiden lisäksi kolme arkeologian harrastajaa Liisa Hyvönen, Markku Lemmetti ja Riitta Westerlund sekä arkeologiaa opiskeleva Kati Haapala. 

Pysähdyimme aamukahville Nauvon vierasvenesatamaan käymään hieman läpi päivän ohjelmaa.

Ensimmäinen kohteemme oli Korppoon Rosklaxissa, jossa etsimme arkeologian harrastajan Hans Myrhmanin ilmoittamia kivilatomuksia. Maisemat Rosklaxin kylän alueella olivat hienot ja idylliset, mutta selkeitä muinaisjäännöksiä eivät ilmoitetut kivirakenteet olleet.

Rosklaxissa seurueeseen liittyi korppoolainen Tom Fredriksson. Hän oli lähettänyt museolle sijaintitietoja useasta mahdollisesta muinaisjäännöksestä ja lähti mukaamme oppaaksi osalle kohteista. Retken aikana saatoimme todeta, että Tom tunsi alueet erittäin hyvin ja tiesi parhaat reitit kohteille. Totesimmekin, että ilman Tomin opastusta meiltä olisi röykkiöitä etsiessä varmasti mennyt jokunen kilometri ja tovi enemmän.

Tom ja Kaisa tutkimassa karttaa

Lähdimme ensin Syvälaxin alueelle, jossa Tom opasti meidät ensimmäiselle kohteelle. Se olikin iloksemme ilmeinen hautaröykkiö, korkeuksien puolesta todennäköisesti varhaismetallikautinen. Niin tämä kuin muutkin kohteet dokumentoitiin ottamalla sijainti GPS-paikantimella, ottamalla mittoja ja valokuvia sekä kirjoittamalla muistiinpanoja mm. kohteen sijainnista ja ympäristöstä.

 

Retken aikana nautimme myös kesäisestä luonnosta, ihailimme ja tunnistimme kukkivia kasveja. Hienoja luontoelämyksiä olivat myös aivan läheltä lentoon lähtenyt kurkipariskunta sekä pikkuinen hirvenvasa. 

  

Seuraava kohde ei ollut tulkinnaltaan aivan niin selvä, ja niin siellä kuin muilla kohteilla keskustelimme aina myös vaihtoehtoisista tulkinnoista. Siirtyessämme seuraavalle kohteelle Tom vei meidät matkalla katsomaan hienoa kivilouhosta, josta hänen tietojensa mukaan on otettu kiveä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Näimme myös monenmoisia rajamerkkirakennelmia ja ilmeisesti raivaukseen liittyvän röykkiön.

Liisa tarkastelemassa rajamerkkirakennelmaa

 

Markku ja Riitta ja eriskummallinen kivilaaka

  

Viimeinen kohde, jolla yhdessä Tomin kanssa kävimme, oli kivikehä Vikstrandenin kalliolla. Rakennelma oli toki ihmistekoinen, mutta kaikella todennäköisyydellä melko nuori. Aika olikin jo tässä vaiheessa vierähtänyt pitkälle iltapäivän puolelle. Kiitimme Tomia hyvästä opastuksesta ja lähdimme ruokailemaan merimaisemiin vierassatama Verkaniin.

Sari ottamassa koordinaatteja gps:llä

Vasemmalla Kati, Riitta ja Liisa, oikealla Markku, Kaisa ja Sari

Ruokailun jälkeen jatkoimme vielä tarkastamalla kaksi Tomin ilmoittamaa kohdetta, jotka olivat hieman helpommin saavutettavissa. Ensimmäinen niistä olikin hieno pronssikautinen röykkiökohde. Mäen harjanteella sijaitsi kaksikin röykkiötä, joista toinen oli komea pitkänmallinen röykkiö – mittaa sillä oli kymmenisen metriä. Alempana rinteessä oli toinen hieman vaatimattomampi röykkiö.

 

Markku ja Kati mittaavat röykkiön leveyttä.

  

Viimeisenä kohteena oli paljon keskustelua aikaan saanut röykkiö Österretaisissa. Kohteen tulkinta jäi avoimeksi, koska vaihtoehtoja tuntui olevan monia. Sijainti viittasi luonnonmuodostelmaan, mutta ajatusta mahdollisesta muinaisjäännöksestä ei täysin hylätty ja kohde dokumentoitiin.

Tässä vaiheessa kello lähentelikin jo viittä ja oli aika suunnata takaisin Turkuun. Ilma oli suosinut meitä koko päivän ja vasta paluumatkalla saatiin ensimmäiset sadepisarat. Lauttamatkat taitettuamme, päätimme retken yhteisellä kahvihetkellä Paraisten Sattmarkissa. Saatoimme todeta reissun olleen kaikin puolin antoisa ja onnistunut.

   

 Teksti ja kuvat: Sari Mäntylä-Asplund ja Kaisa Lehtonen

Silverstuganin pihalla, Pikisaaressa

Esineluetteloijan roolin ansiosta työpöydälleni tipahti hiljattain pala Turun Pikisaarta, hopeaan ja puuhun ikuistettuna. Aivan poikkeava esine tavallisesti käsieni läpi kulkeviin verrattuna! Toiste vastaavaa ei myöskään kohdalle tule osumaan, sillä kyseessä on ainutkertainen teos.

Turun luotsipiirin päällikön Axel J. Andstenin täyttäessä 60 vuotta maaliskuussa 1912 hänen ystävänsä sekä turkulaiset liikennöitsijät ja varustamot päättivät hankkia hänelle kerrassaan massiivisen arvolahjan, joka samalla kauniisti ja pysyvästi muistuttaisi hänen saavutuksistaan viran hoidossa ja meriliikenteen kehittäjänä.

Axel Andsten oli siirtynyt virkaansa vuonna 1900, mutta toiminut jo aiemminkin luotsi – ja majakkalaitoksen palveluksessa mm luotsilaiva Willmanstrandin kapteenina. Uusi virka sotilaallisesti järjestetyssä laitoksessa soi hänelle samalla everstiluutnantin arvon. Häntä kiitettiin juhlapäivänä ojennetussa onnitteluadressissa talvimerenkulun, väylien valaistuksen ja liikenteen ajanmukaistamisen puolestapuhujana. Hän oli myös julkaissut vuonna 1907 käsikirjan Distans emellan Finlands hamnar och lotsplatser eli Välimatkat Suomen satamien ja luotsipaikkojen välillä.

Andstenin paikallisiin ansioihin kuului Pikisaaren luotsiaseman päivystystuvan eli luotsituvan rakennuttaminen 1900-luvun alussa. Aiempi päivystystupa oli tehty niinkin hiljattain kuin 1876, mutta ehtinyt jo ränsistyä. Turkulaisarkkitehti Frithiof Strandell laati piirustukset uutta tupaa varten vuonna 1902, mutta luotsipiiri taisi pitää tornillisen rakennuksen toteutusta liian kalliina. Seuraavia, vuonna 1904 laadittuja yksinkertaisimpia piirustuksia pidetään luotsi- ja majakkalaitoksen oman insinöörinkonttorin tuotteena, mutta saattaa tuo signeeraus olla myös mm jugendtöistään tunnetun arkkitehdin S.A. Lindqvistin käsialaa. Sen verran epäselvä on Kansallisarkiston sivuilla oleva skannaus (alla), ettei nimestä voi olla varma. (Alkuperäinen piirros on Kansallisarkistosta saamani tiedon mukaan käyttökiellossa,  joten edes virkailija ei päässyt tarkistamaan signeerausta lähempää. )

Ilmeisesti juuri Pikisaaren luotsien päivystystuvan uudistaminen oli erityisen lähellä Axel Andstenin sydäntä, koska ystävät, liikennöitsijät ja varustamot valitsivat hänen 60-vuotislahjakseen luotsitupaa esittävän hopeisen pienoismallin. Andstenin perheen keskuudessa pienoismallia kutsuttiin sittemmin lempinimellä Silverstugan, Hopeatupa.

Pienoismalli seisoo puisen viistokantisen jalustan päällä ja sitä ympäröivät kulmissa hopeiset merimerkit, ilmansuuntaviitat. Pohjaltaan 13 x 20 cm kokoisen ja 20 cm korkean rakennuksen alle on muotoiltu puusta veistämällä paitsi lohkokivijalka, myös säntillisen siisti nurmikenttä ja hiekkakäytävät:

Ihan yhtä siisti tuvan ympäristö ei todellisuudessa vielä tuolloin ollut:

Valokuvaaja Heurlinin  1910-luvulla ottama kuva  luotsituvasta, Turun museokeskuksen valokuva-arkisto.  Kuva skannattu julkaisusta Turun Pikisaari: rakennushistoria ja rakennusluettelo, 1977

Kuvan rakennus ja pienoismalli sen sijaan vastaavat toisiaan, joskin pienoismallista puuttuu peltikaton rännin syöksyputki. Rakennuspiirustuksesta valmis talo ja pienoismalli taas poikkeavat mm ulkolaudoituksen suhteen: alaosa onkin laudoitettu pystysuuntaan, eikä väliseinän kohdalla näy pystylistaa.

Pienoismallin yksityiskohdat on toteutettu ihastuttavan tarkasti, enkä voinut vastustaa kiusausta käydä kameran kanssa ”kävelyllä” hopeatuvan ympärillä.

Kuvittelen ilta-auringon valaisevan tuvan länsipäätyä ja lipputankoa: 

Tangon harukset ja lippunyöri on kierretty – tietenkin – ohuista hopealangoista. Postilaatkon kansi aukeaa, mutta vuorossa oleva luotsi on tainnut jo tyhjentää sen.

Itäpäädyn kyltillä ilmoitetaan salmea seilaaville mistä luotsin löytää. Päätykolmioiden  koristelaudoituksen Kaukoitään viittaava ”nouseva aurinko”- aihe tuli suosituksi juuri 1904-1905 käydyn Venäjän-Japanin sodan seurauksena. Pikisaaressa koristaihe oli ensimmäinen laatuaan ja luotsituvan aurinkoja jäljiteltiin pian muissakin saaren taloissa.

Vielä aurinkojakin hurmaavampi on mielestäni katonharjan kaksipäinen ”merikäärme”:

Vesirajassa seisten näkyvät rakennuksen pohjoissivu ja kallioon luotsiveneen sitomiseksi kiinnitetty hopearengas:

– No, tuo aiempana esitetty mustavalkoinen vanha kuva tosin paljastaa, ettei mitään kivipengertä vielä vuonna 1912 ollut olemassa, ja sijoittaa vesirajankin hieman etäämmälle.

Suojaisalta eteläsivulta käydään kuistin kautta sisään vahtihuoneeseen ja kamariin:

Ovi on kuitenkin lukittu eikä ikkunoista näe sisälle – sääli.

Mutta huomasitte varmaan muutamaa kuvaa aiemmin, ettei hopeatuvassa mitään sisustusta olekaan. Painava katto ja sen mukana päätyseinien yläosat voidaan irrottaa, ja sisältä löytyy siisti puurasia.

Luotsi- ja majakkalaitoksen vuonna 1883 käyttöön ottama virallinen siniristilippu kompassiruusuineen liehuu pontevasti itätuulessa:

Suomen luotsi- ja majakkalaitoksen lipun alkuperäissuunnitelma, kuva kirjasta Suomen lippu kautta aikojen, 1983

                   

Leima kertoo, että hopean on työstänyt turkulainen kultaseppä Georg Wilhelm Petterson. Merkintä G5 tarkoittaa valmistusvuotta 1912:

Axel Andstenin 60-vuotispäivää juhlittiin maaliskuun kahdeksantena 1912 varmaankin iloisesti, mutta synkän varjon alla - äsken mainittuun lippuun viitaten suorastaan tuiman itätuulen vallitessa. Helmikuussa keisari oli nimittäin lakkauttanut satavuotiaan Suomen luotsi- ja majakkalaitoksen itsenäisen toiminnan ja asettanut sen Venäjän meriministeriön alaiseksi. Vastalauseena tälle venäläistämispolitiikalle useimmat laitoksen virkamiehistä ja yli puolet luotsi- ja majakkamiehistöstä irtisanoutui. Todennäköisesti myös Axel Andsten on ollut heidän joukossaan. Syntymäpäivien sivussa on vietetty hänen erojaisiaan ja surtu luotsi- ja majakkalaitoksen hautajaisia.

Ehkä tällaisistakin syistä Silverstugan on ollut Axelille rakas muistoesine. Tässä hänet on kuvattu sen äärellä kotonaan Kaskenkadulla:

                                         

Axelin pojan perheen myötä Silverstugan kulkeutui Ruotsiin, mutta on nyt lahjoitettu testamentilla takaisin Turkuun. Mukana seurasi muutamia asiakirjoja ja valokuvia. Yllä olevan lisäksi tässä toinenkin noista valokuvista,  ruotsinlaivalta 1960-luvulla näpätty matkamuisto:

Luotsitupa on kuvassa vielä - ja oli aina vuoteen 1986 saakka -  alkuperäisessä käytössään. Kuvassa näkyyy luotsivenekin paikallaan laiturin päässä. Laituri alkaa rantavajasta, jonka ytimenä on tiettävästi vuonna 1876 rakennetun vanhemman päivystystuvan hirsirunko, joka siirrettiin rantaan uuden luotsituvan valmistuttua. 

                                                    *** 

 Tekstissä on käytetty hyväksi Helena Soirin (myöh. Soiri-Snellman) kirjoittamaa museon julkaisua Turun Pikisaari: rakennushistoria ja rakennusluettelo (1977).