keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Poimintoja kuluneen vuoden metallinetsinlöydöistä



Esittelen ohessa muutamia metallinetsinlöytöjä, joita on tuotu Turun museokeskukseen kuluneen vuoden aikana. Vuonna 2016 löytöjen määrä on ollut melkoinen, ja on selvää, että metallinetsimillä löydetyt esineet tulevat lähitulevaisuudessa tarkentamaan ja ehkä jopa muuttamaan rautakautisen asutuksen kuvaa monilla alueilla Varsinais-Suomessa.

Nousiaisissa asuvat Mikael Bogel ja Ossi Sjöroos toimittivat museolle elokuun alussa melkoisen kasan rautakautisia esineitä. Löydöt olivat Nousiaisista ja Maskusta, pääosin pelloilta löydettyjä. Löytöjen perusteella Nousiaisissa lienee vielä monta ennestään tuntematonta rautakauden muinaisjäännöstä. Seuraavassa esittelen Mikaelin ja Ossin löytöpaikoista vain muutaman.

Kaiselan kylässä, Nousiaisten kuntataajaman luoteispuolella, valtatie 8:n länsipuolella, on Fatijoen länsirannalla sijainnut Kaiselan keskiaikainen kylätontti. Sen ympärillä ja lähettyvillä olevilta pelloilta löytyi useita rautakautisia esineitä, kuten täysin ehjä massiivinen viikinkiaikainen rannerengas ja tasavarsisolki, solkien kappaleita, rannerenkaan katkelma, rautakaudentyyppisiä vyön solkia ja mahdollinen kaularenkaan katkelma. Kylätontilla tai sen välittömässä läheisyydessä lienee joko osin tai kokonaan tuhoutunut rautakautinen kalmisto, josta löydöt ovat mahdollisesti kulkeutuneet lähipelloille.

Massiivinen viikinkiaikainen rannerengas Kaiselasta.
Kaksi ehjää tasavarsisolkea, joista toinen on Kaiselasta, toinen Killaisista.       

Nousiaisten kirkon koillispuolella sijaitsevalta peltokaistaleelta, aivan Hirvijoen töyräältä Mikael ja Ossi ovat löytäneet mm. täysin ehjän tasavartisen soljen, useita rannerenkaan katkelmia, pronssihelmen, soljen katkelmia, erilaisia pronssiheloja ja muita pronssinkappaleita tai -möykkyjä, jotka kaikki eivät ole enää tunnistettavissa. Eniten löytöjä tuli esiin juuri ja juuri pellossa näkyvän matalan kohouman kohdalta, joten oletettavasti kalmisto tai asuinpaikka on aikoinaan tuhoutunut peltoa raivattaessa. Myös tämä löytöalue on sijainnut aivan historiallisen kylän eli Killaisten kylätontin välittömässä läheisyydessä. Killaisten talot ovat sijainneet osin vastapäätä joen toisella puollella, osin löytöpaikan itäpuolella. Uudet löydöt osoittavat kiistattomasti, että sekä Kaiselassa että Killaisissa asutus on jo rautakauden lopulla alkanut hakeutua ja muodostua niille paikoille tai ainakin niiden välittömään läheisyyteen, joissa myöhemmin keskiaikainen asutus on sijainnut.

Löytöpaikka on aivan Hirvijoen töyräällä. Kohde on viety muinaisjäännösrekisteriin kiinteäksi muinaisjäännökseksi, joten piippailu ei tällä pellolla ole enää luvallista!
Lietolainen Timo Mero löysi erittäin hienon vanhemmalle rautakaudelle, ehkä nuorempaan roomalaisaikaan (?), ajoittuvan soljen Liedon Kukkarkosken alapuolelta. Esine on harvinaisen kaunis ja hyvin säilynyt. Löytöpaikasta noin 500 metriä etelään sijaitsee Liedon Merolan kalmisto, jonka vanhimmat löydöt ajoittuvat nuoremman roomalaisajan ja kansainvaellusajan taitteeseen. Merolasta on kaivauksissa löytynyt neljä pientä suorajalkaista rautasolkea, ja ne on tulkittu miehen vaatteiden kiinnittimiksi. Nyt löydetty solki on pronssia ja huomattavasti sirompi. Soljen läheisyydestä löytyi myös 7 pientä pronssirengasta, joiden funktio on toistaiseksi epäselvä.

Kaiken kaikkiaan löytöpaikka on varsin outo; Aurajokeen jyrkästi laskevaa rinnettä. Löytöpaikan kohdalla on kapeahko terassimainen tasanne, joten kalmiston mahdollisuuskaan ei ole kokonaan poissuljettu. Yksi mahdollisuus on myös se, että löytöpaikan yläpuolisella pellolla olisi sijainnut rautakautinen kalmisto ja/tai asuinpaikka, josta solki olisi valunut rinteeseen?
Solki Liedon Kukkarkoskelta.

Solki edestä.


Tuomas Marttila teki Mynämäen Pellilän kylässä hauskan löydön, jonkalaisia ei Länsi-Suomesta ole ilmeisesti juuri tunnettu. Löytöpaikka on aivan Mynäjoen kaakkoisrannalla oleva peltoalue. Kysymyksessä on ns. korvakeputki, joka on nimenomaan itäsuomalainen ristiretkiaikainen ketjulaitteen osa, soikean kupurasoljen ja ketjunkantajan välissä. Miksi tyypiltään itäsuomalainen korvakeputki löytyi Mynämäeltä, on arvoitus. Näytin esineestä otettua kuvaa muinaispukujen ja –korujen asiantuntijalle arkeologi Jaana Riikoselle, ja hänen mielestään nyt löydetty yksilö on koristelultaan aika yksinkertainen verrattuna moniin muihin. Jaana myös hetimmiten tiedusteli, että onko löytöpaikalta saatu muuta Itä-Suomeen viittaavaa naisen korustoa. Siitä kun saisi mukavasti kehitettyä Mynämäkeen karjalaisen tai savolaisen miniän………. 
Korvakeputki Mynämäeltä.

Marraskuussa Esa ja Oskari Heikkilä toivat museolle melkoisen määrän löytöjä Maskusta, pääosin Mäksmäen ja Kankaisten kartanon pelloilta. Juuri näillä seutuvilla arkeologi Aino Nissinaho teki 1980 -luvulla intensiivisiä peltopoimintainventonteja, joiden tuloksena alueella todettiin useita laajoja muinaisjäännöskeskittymiä. Mielenkiintoista on, että Mäksmäen eteläpuolisella peltoalueella on sijainnut kokonaan autioitunut, pelloksi raivattu, Immalan vanha kylänpaikka. Kylätontti näkyy vielä vuoden 1777 isojakokartassa.

Löytyneiden esineiden joukossa oli mm. tasavarsi-, kupura- ja kaarisolkien katkelmia, ranne- ja kaularenkaiden katkelmia, kulkusia, pronssihelmiä, 2 todennäköistä miekan pontta, karhunhammasriipuksia, erilaisia pronssiheloja, hopeakolikkoja tai niiden katkelmia, maksuhopeaa, punnus, vyön solkia, sulaneita pronssimöykköjä ym. Olen tähän valinnut löydöistä yhden löytöryhmän eli kulkuset, joissa kahdessa oli vielä hely jäljellä.


Maskun Mäksmäen pelloilta löytyneitä kulkusia.



Toiseksi kuvaksi valitsin esineen, joka ulkomuodoltaan muistuttaa lyijysinettiä, mutta jossa näyttäisi olevan selvästi kristillinen kuva-aihe, mahdollisesti Neitsyt Maria ja Jeesus-lapsi. Jos joku blogin lukijoista tunnistaa esineen, niin kommentteja ja arviointeja otetaan mieluusti vastaan.


Esineen toisella puolella on ikään kuin matala tappi eli esine on ollut kiinnitettynä johonkin.

On selvää, että jatkossa laajojen peltoalueiden inventoinneissa parhaat tulokset saadaan yhdistämällä perinteinen arkeologinen pintapoiminta ja metallinetsimen käyttö. Ja todettakoon vielä varmuuden varoilta, että nyt tehtyjen löytöjen valossa Maskunjoen pohjoispuolisille pelloille, Mäksmäen ja Kankaisten kartanon ympäristöön, ei pidä mennä enää metallinetsimellä!

Teksti: Kaisa Lehtonen

Kuvat: Esa Heikkilä, Mikko Kyynäräinen, Kaisa Lehtonen ja Riikka Saarinen


maanantai 14. marraskuuta 2016

Poimintoja arkeologin maastokäynneiltä



Järjestelin kuluneen kenttätyökauden aikana maastossa ottamiani valokuvia, ja samalla poimin joukosta muutaman kohteen, joita seuraavassa lyhyesti esittelen.

Tammenpään kivisilta Salossa (tunnus muinaisjäännösrekisterissä 1000028593)

Olin Museoviraston intendentti Teija Tiitisen kanssa juuri ennen juhannusta tarkastamassa Museovirastolle ilmoitettua röykkiökohdetta. Meille toimitetuissa kulkuohjeissa oli vain lyhyesti mainittu vanha kivisilta, joka matkalla ylitetään. Hämmästyksemme olikin melkoinen, kun saavuimme sillan kohdalle. Olimme kumpikin odottaneet jotain vaatimatonta, ehkä pienen puron ylittävää pahaista siltarakennetta, kun eteemme tulikin valtava, erittäin huolellisesti rakennettu, suurista lohkokivistä tehty silta. Pituutta sillalla oli varmaan reilut 50 metriä. Erikoista oli, että silta ei näyttänyt johtavan mihinkään, vaan se sijaitsi metsässä, jokseenkin keskellä ei mitään. Sillan alitse kulki vain kapea kärrytie.




Myöhemmin museolla selvisi, että kivisilta oli valmistunut vuonna 1917 ja sen oli rakennuttanut Osvald Wasastjerna, joka oli Tammenpään silloisen kartanon isäntä. Sillan oli tarkoitus johtaa Tammenpään kalliolle rakennettavalle uudelle kartanolle. Kartanoa ei kuitenkaan koskaan rakennettu sisällissodan jälkeisen laman vuoksi. Sillan eteläpuolella olevalla kalliolla oli vielä 1800-luvun lopulla ollut 13 hautaröykkiötä, joista Hjalmar Appelgren tutki vuonna 1886 kolme. Ilmeisesti röykkiöiden kiviä oli sittemin käytetty sillan rakentamiseen.

Lohkokivessä näkyvät poran jäljet.



Turun Uittamon patteri (Uittamo2, 1000018597) 

Varmaan monelle turkulaiselle Uittamon koulun pohjoispuolella sijaitseva, 2. maailmansodan aikana rakennettu ilmantorjuntapatteristo on tuttu. Itse en ollut koskaan käynyt kyseisellä mäellä, joten paikalta avutuvat upeat näköalat olivatkin positiivinen yllätys. 

Mäelle johtava kivitie.




Mäellä on useita betonista rakennettuja, tykkiasemaan kuuluneita jäännöksiä, jotka nykyisin ovat lähestulkoon kokonaan nuorison piirtämien graffitien peitossa. Graffiteista voidaan olla montaa mieltä, mutta täytyy myöntää, että osa niistä oli todella taitavasti ja oivaltavasti tehty. Museoviranomaisen näkökulmasta jonkin verran huolestuttavaa on ehkä se, että todennäköisesti jossain vaiheessa tulevaisuudessa myös 2. maailmansodan aikaiset, käytöstä pois jääneet puolustusvarustukset luokitellaan kiinteiksi muinaisjäännöksiksi. Ja muinaisjäännökseen graffitit eivät oikein taida istua..........


Tykkiasemaan piirrettyjä graffitteja.

Torpanpaikka Kiskon Malmbergetissä (Leilä, 1000028694)

Elokuussa Kiskon Malmbergetin, jo 1600-luvulla käytössä olleen rautakaivoksen läheisyydestä löytyivät vanhan torpan jäännökset. Tarkastushetkellä alueella kasvoi vanha kuusikko, jonka alla aluskasvillisuus ei ollut päässyt rehottamaan, joten rakenteet erottuivat maastossa erittäin hyvin. Kohde tuli esille, kun alueelle oltiin suunnittelemassa hakkuita ja metsästä löytyi epäilyttävän näköisiä kivimuodostelmia, kivijalkoja ja –aitamaisia rakennelmia. Yhdessä kivijalassa oli selvä tulisijan paikka. Kaiken kaikkiaan aluetta oli aikoinaan selvästi raivattu kivistä. Lisäksi kohteen läheltä, parin sadan metrin päästä löytyi useita maakellarin pohjia rivissä rinteessä. Erityisbonuksena mainittakoon viimeksi mainittujen kohdalta löytynyt valtava mustatorvisienikeskittymä! 


Tulisijallinen kivijalka.

Kohdetta ei ole merkitty 1700-luvun isojakokarttaan, mutta sen sijaan se näkyy 1800-luvun lopun senaatinkartassa ja isonjaon täydennys- ja -tiluskartassa vuodelta 1913. Ehkäpä tällaisten vaatimattomien asuinsijojen asukkaat alkavat pikkuhiljaa päästä myös arkeologisen tutkimuksen mielenkiinnon kohteiksi.


Rinteessä sijaitsevat maakellarit on merkitty kuvaan punaisilla nuolilla,

Kaarina, Raadelma, Kuninkaantie (Suuri Rantatie 1000028865)

Lokakuussa kävin tarkastamassa kohteen yhdessä Museoviraston intendentti Satu Mikkosen-Hirvosen kanssa, koska Kaarinan kaupungilla on suunnitelmissa kunnostaa ko. tienpätkää, jotta se palvelisi paremmin kevyenliikenteen väylänä. Olen ajanut pyörällä tietä pitkin muutamia vuosia sitten, mutta oikeastaan vasta nyt tajusin, millainen helmi tässä on kysymyksessä.





Kohde sijaitsee Tuorlan maatalousoppilaitoksen rakennusten itäpuolella, metsäalueella. Tieosuus on kaikkiaan noin 450 metriä pitkä ja pääosin erittäin hyvin säilynyt. Sen reunoilla on selvät ja osin varsin korkeatkin pengerrykset.  



Uskaltaisin väittää, että kysymyksessä on yksi parhaiten säilyneistä Suuren Rantatien osuuksista koko Varsinais-Suomessa, ellei jopa parhaiten säilynyt. Suuri Rantatie oli Suomen tärkeimpiä historiallisia maantieyhteyksiä, joka rakennettiin yhdistämään Turkua ja Viipuria. Tiestä on käytetty usein myös nimitystä Kuninkaantie tai Vanha Viipurintie.


Teksti ja kuvat: Kaisa Lehtonen



maanantai 7. marraskuuta 2016

Se tekee, joka osaa ja haluaa


Kun Maskun Ohensaaren torppaan 21.1.1831 syntyi poika, kirjattiin rippikirjaan, että lapsi oli ”vid sin födsel ofärdig”,  ”syntyessään keskeneräinen”. Myöhemmin käytettiin nimitystä ”bräcklig”, ”vajaavainen”. Siinä vaiheessa kun torpparinpoika, maalari Petter vaimonsa Eufrosynen kanssa on kirjattu asukkaina Mietoisten Aarlahden Ylitaloon, paljastuu mikä on Petterin puutteellisuus, kun rippikirjassa kerrotaan, että hän on ”enhändt”, yksikätinen.

Vammastaan huolimatta Petter Grönholm ryhtyi  käsityöläiseksi. Rippikirja mainitsee hänet maalarina, mutta jälkipolville Petter on erottautunut nimenomaan taitavana puun veistäjänä.

Perimätiedon mukaan hän piti työstettävää esinettä polvien välissä ja veisti puukolla. Eikä hän veistellyt vain pieniä esineitä kuten voisi olettaa. Museonkin kokoelmissa on ainakin kolme Petterin tekemä keinutuolia. Tyypillistä Petterin keinutuoleille on massiivinen yhdestä puusta tehty istuinosa, joka etureunastaan kiertyy istuimen alle,  sekä jalasten päiden eläimen/linnun nokkaa muistuttava leikkaus.


 Petterin keinutuoleja museon varastohyllyllä. Alla kuva keinutuolin jalaksen päästä


Petterin veistoaiheet olivat usein uskonnollisia kuten näissä kahdessa museon varastossa olevassa keinutuolissakin. Toisen tuolin selkänojan yläosassa Simson taistelee leijonan kanssa, alimmaisessa kuvassa Aatami ja Eeva kuvataan paratiisissa, jossa käärme juuri houkuttelee Eevaa maistamaan herkullista omenaa. Toisen keinutuolin selkänojassa on kuvattu tilannen sen jälkeen, kun Eeva omenasta haukkasi: Aatami ja Eeva seisovat hämmentyneinä, päätään raapien, lannevaatteisiin pukeutuneina.



Petterin lesken kuoltua vuonna 1920 pidettiin huutokauppa, jossa tarinan mukaan syntyi kylätappelu, johon poikkeuksellisesti osallistuivat naisetkin. Tappelu ei perimätiedon mukaan liittynyt huutokauppaan. Jos yksikätisen Petterin jäämistöä koristeellisine ja taidokkaine huonekaluineen ja muine esineineen tänä päivänä myytäisiin huutokaupalla, voisi syntyä ankara huutokilpailu, ja vaikkapa tappelu siitä, kuka nämä taideteokset omakseen saa.

Eija Suna
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...