maanantai 12. syyskuuta 2016

Kaffet Amerikan tuoleissa, jäätelöt Qwenselin kahvilassa



Kuralan Kylämäki on Turun kaupungin omistama museo. Mäen länsirinteessä sijaitsee Iso-Rasin vanha 1920-luvun navettarakennus, joka tunnetaan tätä nykyä kokeiluverstaana. Museon kesäaukioloaika sijoittui tänäkin vuonna kesäkuun alusta elokuun loppuun, jota varten rakennuksen alakerta sisustettiin kahden rengin puuverstaaksi. Museon info ja työpajat sijaitsevat myös samoissa tiloissa. Verstaan somistukseksi kokoelmista haettiin kunnon määrä perinteisiä puuntyöstövälineitä sekä tietysti pari tukevaa höyläpenkkiä.

Kesän aikana verstaalla toteutettiin puutyöprojekteja edelliskesän malliin. Kesällä 2015 toteutettiin yksi isompi projekti, joka oli perinteinen vastakkain istuttava puutarhakeinu vuoden 1949 piirustusten mukaan. Puutarhateema jatkui myös tänä kesänä, kun työn alle otettiin amerikkalaislähtöisten Adirondack-tuolien valmistaminen.  Tuolin on suunnitellut amerikkalainen Thomas Lee lomailtuaan kesäasunnollaan Adirondack-vuoristossa vuonna 1903, ja sille on tunnusomaista hyvin matalalla sijaitseva istuinosa ja taaksepäin kallistuva selkänoja, mikä tekee istumisesta varsin rentoa. Tuolimalli saikin nopeasti suuren suosion erityisesti lomailijoiden keskuudessa, ja sitä alettiin jo vuonna 1905 valmistaa teollisesti, joskin ilman Thomas Leen lupaa. Aidon Adirondackin tunnuspiirteeksi tuli yläreunastaan pyöreälinjaiseksi muotoiltu selkänoja. Tuolista on kuitenkin vuosien saatossa kehitetty useita erilaisia variaatioita, jotka ovat kantaneet Adirondackin nimeä.

Adirondack-tuoleja käytettiin myös Suomessa jo varhain, mutta täällä ne muotoutuivat omantyylisikseen viimeistään 50-luvulla. Jo 1800-luvulta alkaen meillä suosiossa olleet rimakalusteet vaikuttivat myös Adirondack-tuolin ulkonäköön, ja tuolin selkänojan pystylaudat muutettiinkin vaakalaudoiksi. 1960-luvulla pystysuorat etujalat korvattiin selkänojasta suoraan jatkuvilla jaloilla, jolloin tuolista tuli kokoontaitettava. Tällöin se palautui muistuttamaan kangasistuimista kansituolia.

Verstaan toinen projekti sijoittui 1700-luvulta peräisin olevaan Qwenselin taloon, jonka vanhassa asuinsiivessä sijaitsee nykyisin ajanmukaiseen asuun sisustettu kahvila. Idyllisessä kahvilassa silmiin osuu lähinnä yksi moderni seikka, joka ei istu vanhaan miljööseen, nimittäin tulisijan vieressä sijaitseva jäätelöpakastin. Pakastinta oli jo pyritty piilottamaan peittämällä sen sivut ruskealla kankaalla, mutta kesän alussa Kuralan rengeiltä tiedusteltiin mahdollisuutta käyttää hieman puutyötaitoja ja piilottaa tyystin pakastin puusta valmistettavalla kuorella. Työhön tartuttiinkin innostuksella, ja projekti aloitettiin mittaamalla pakastin ja hahmottelemalla rakennettavan kuoren tyyli ja malli. Haasteita tuottivat pakastimen pyöreät muodot ja kahvilan vinoon painunut lattia: metrin matkalla korkeuseroa oli peräti hieman yli kolme senttiä. Pakastimen kuori päätettiin muotoilla niin, että se myötäilisi mahdollisimman tarkasti pakastimen linjoja lukuun ottamatta pyöreitä reunoja. Tyylillisesti se olisi koristeellinen ja siro, mutta kuitenkin vankka: sellainen kuin jäätelöpakastimen kuori olisi 1700-luvulla saattanut olla, mikäli sellaisia olisi olemassa ollut.

Qwenselin kahvilan jäätelöpakastin, jota on pyritty häivyttämään peittämällä se tummalla kankaalla.



Kuoren materiaaliksi valittiin luja vanerilevy, joka tuettiin reunoista kolmiorimoilla – nämä veivät mahdollisimman vähän tilaa kuoren sisällä, joten kuoresta ei tulisi liian suurikokoista. Varmuuden vuoksi vanereita käytiin sovittamassa paikoilleen heti sen jälkeen, kun ne ja kulmarimat oli sahattu oikeisiin mittoihinsa. Mikäpä olisi hirvittävämpää kuin rakentaa kuori kovalla vaivalla valmiiksi ja sitten todeta, ettei se sovikaan paikoilleen! Onneksi mitat täsmäsivät ja vielä karkeasti sahatut vanerit istuivat täydellisesti pakastimen ympärille. Ilmatilaakin jäi pakastimen ja kuoren väliin suunnitellun verran.

Ensimmäinen koesovitus, tästä on hyvä jatkaa.


Kuoren ylä- ja alareunoihin istutettiin koristelistat, joiden taakse kiinnitysruuvit jäivät piiloon. Päälle muotoiltiin laudasta vankemmat listat, jotka tulevat kestämään nojailemisen jäätelöitä valitessa. Maalien sävyt pyrittiin saamaan mahdollisimman samankaltaisiksi kuin kahvilan seinissä, joten ennen maalien hankkimista suuntasimmekin värikarttojen kanssa tähyilemään kahvilan kulmalistoja ja tapetteja. Kuoren pintaan maalasimme vielä seinätapetissa toistuvan yksinkertaisen peilikuvion. Työn loppuvaiheessa, kun kuori alkoi olla muodossaan, tapasimme tiedustella museovierailta, mikäköhän tämä laatikko oikein mahtaa olla. Yleisimmäksi arvaukseksi osoittautui puhujanpönttö, myös saarnastuoliksi ja koirankopiksi tekelettä esitettiin samoin kuin roskikseksi.

Elokuun lopussa valmis pakastimen kuori vietiin viimein paikoilleen. Vaikka kuorta oli sovitettu alkuvaiheessa paikoilleen, oli ilmassa vielä pientä jännitystä, istuuko kuori paikoilleen kaikkien listojen kiinnitysten jälkeenkin. Pelko osoittautui onneksi turhaksi, sillä kuori istui paikoilleen suunnitellusti, ja lopputulos oli omasta mielestämme varsin onnistunut.

 
Pakastimen kuori alkaa muotoutua, kun kulmalistoja naputellaan paikoilleen.

 
Koristemaalausten aiheet otettiin kahvilan seinätapetista.



Projekti saa päätöksensä, kun kuori on siirretty paikoilleen.

Kuralan Kylämäen kokeiluverstaan projekteissa otetaan huomioon muutamia perusperiaatteita. Lähtökohtana on esitellä sellaisia töitä, joita 1950-luvun isännät ja rengit ovat voineet puhdetöinään tehdä, vaikka eivät itse olleet varsinaisia puuseppiä tai ammattikäsityöläisiä. Esimerkin voimalla rohkaisemme kävijöitä tarttumaan ideoihin ja toteuttamaan niitä kotona. Työkaluiksi yleensä riittävät hiukan vaatimattomat välineet, ja materiaaliakin voi hankkia mistä tahansa puutavaraliikkeestä.

Tuolien tekeminen alkoi suunnittelulla ja materiaalitarpeen selvittämisellä. Puutavaraa hankittiin lopulta rautakaupasta, josta löytyi kuusiraakalautaa neljän ja viiden tuuman levyisinä. 

Amerikan tuolien valmistaminen lähti liikkeelle raakalaudan höyläämisellä – tämä osoittautuikin työläimmäksi vaiheeksi. Höylän lastuista tuli verstaalle hyvä puun tuoksu ja saipa Iso-Kohmon emännät niistä kelpo sytykkeitä hellanlämmitykseenkin. Höylätyistä laudoista olikin helppo pätkiä tarvittavat osat, ja naputella ne paikoilleen.



Tuolien rakentaminen aloitettiin raakalaudan höyläämisellä.

Adirondack-tuolin istuinosa on juuri valmistunut.

Istuinosa on tässä tuolimallissa hyvin matalalla. Moni museokävijä arveli, että kyllä tuoliin olisi helppo istahtaa, mutta ei sieltä pois pääsisi. Toistaiseksi kukaan istuja ei ole jäänyt nalkkiin istuimen pohjalle. Ehkäpä vankoista käsinojista kampeamalla on helppo nousta ylös. Leveät käsinojat olikin yksi syy koko Adirondack-tuolien synnylle. Perheenisä sai idean tuoliin, kun koko perhe ei mahtunut saman pöydän ääreen syömään ja siksi tuolissa on leveät käsinojat joihin voi laskea eväät, kahvikupit tai vaikkapa kirjan.

Kuralan Kylämäen hengen mukaisesti, ameriikantuolit maalattiin 50-luvun sävyillä. Toisesta tuolista tuli lempeän sininen ja toisesta auringonkeltainen. Viimekesäinen puutarhakeinu päätyi lopulta Iso-Rasin talon eteläpäätyyn. Tuoleja soviteltiin eri pihoille ja lopulta ne saivat ilahduttaa museokävijöitä Vähä-Kohmon pihalla.


Maalausta vailla oleva Adirondack-tuoli.





Valmiit tuolit sijoitettiin aurinkoiseen paikkaan Vähä-Kohmon talon eteen.

Kirjoittajat:
Janne Aakko ja Lauri Heikkilä

maanantai 5. syyskuuta 2016

Hyvää Turun palon päivää


Vanhasta Turusta kiinnostuneiden mielissä kaupungin palo 4. – 5.9.1827 on aina ajankohtainen, ei siitä eroonkaan pääse. Tänä kesänä aihe on kiinnostanut laajempaakin joukkoa, kun palon syitä mielikuvituksen vapaudella tulkitseva Mike Pohjolan romaani ”1827” ilmestyi markkinoille.
Luettuani romaanin lomahuvina etsiydyin tietenkin heti vanhan tutun ja raudanlujan tutkimuksen, Svante Dahlströmin ”Turun palon” ääreen, ja siitä edelleen Kansalliskirjaston digitoitujen sanomalehtien pariin löytääkseni aikalaiskuvauksia paloa seuraavilta päiviltä.
Mutta sanomalehtiä ei tuohon aikaan tietenkään julkaistu sellaisia määriä kuin nykyisin, eikä niiden ilmestymisen eteen tehty töitä yötä päivää. Tieto palosta kiidätettiin suuriruhtinaskunnan pääkaupunkiin Helsinkiin toki heti, ja sikäläiseen Finlands Allmänna Tidningiin laadittiin lyhyt tiedote asiasta. Se ehti syyskuun kahdeksannen päivän numeroon:

Kuulopuheina versiot tapahtumien kulusta saavuttivat varmasti useat lehden lukijat jo ennen kuin ilmestyi hartaasti odotettu syyskuun 13. päivän numero, jossa saatiin pidempi, silminnäkijän kuvaus katastrofista (olen liittänyt sen postaukseni loppuun). Kirjoittajan nimeä siinä ei mainita. Hänen kuvauksensa rakennuksista, jotka ”yksi toisensa jälkeen vajosivat kuin auenneisiin tulivuoriin”, ja jäljelle jääneestä ”kammottavasta tuhansien savupiippujen metsästä” onnistui varmasti johtamaan ajan uskonnollismielisten lukijoiden ajatukset kiirastulen kauhuihin.
Gustav Finnbergin piirros kuvaa tilannetta heti palon jälkeen. Lähde Wikimedia Commons.

*
Juuri tänä aamuna, syyskuun viidentenä eli palon toisena päivänä Turun kadut olivat vielä liian kuumat kulkea. Palo eteni yhä kaupungin laitoja kohti ja keskikaupungin palopesäkkeet puhkesivat ajoittain uuteen roihuun. Turun kukkulat ja pellot tulliaidan molemmin puolin olivat täynnään kodittomiksi jääneitä ihmisiä ja eläimiä, tavarakuormia ja yksinäisiä esineitä. Hiiltyneitä papereita, seteleitä ja muuta kevyttä oli lentänyt lähiseuduille, jopa Sauvoon saakka, ja satanut siellä alas kummallisena lopun aikojen viestinä.
Yksitoistatuhatta ihmistä oli jäänyt kodittomiksi, ja suuri osa heistä myös vaille omaisuutta. Paloa paettaessa mukaan oli usein osunut vain toisarvoista tavaraa, kun valmistautumattomuus ja kauhu olivat saaneet pakenijat sieppaamaan mukaansa sen, mitä käsille sattui. Palon laajetessa nekin, jotka olivat jo luulleet päässeensä turvaan, päätyivät yhä uudelleen pakenemaan kauemmas, ja kertaalleen pelastettujakin esineitä jäi heitteille.
 ”Mäillä ja pelloilla, kaduilla ja kujilla vaelsivat aiemmin rikkaat ja hyväosaiset kurjien ja vaivaisten kuhinassa, nyt yhtä säälittävinä”, maalaili sanomalehteen kirjoittanut.  ”Kirjava ihmismassa, leikkiviä lapsia ja itkeviä naisia, kehtoja ja ruumisarkkuja, kaikenlaisia ja -kuntoisia taloustavaroita, kotieläimiä ja siipikarjaa velloi toisiinsa sekoittuvina ryhminä”, kuvaili puolestaan Nils Henrik Pinello iäksi mieleensä syöpynyttä näkyä.
Tänä aamupäivänä palo eteni vielä kohti Kerttulinmäkeä ja tuhosi Hämeenkadun  ja Uudenmaankadun rajaaman osan kaupungista. Uusia kodittomia liittyi kukkuloiden väkimassoihin ja lisää liian painavia tavarakuormia hylättiin liekkien saaliiksi. Joen toisella puolella alkoi samaan aikaan tuhoutua kaupungin Eteläkortteli, jota vallinnut tuulen suunta oli tähän asti suojellut.
Kello kolmelta tänä iltapäivänä etenevät roihut viimein tukahtuivat. Eteläkorttelia uhannut palorintama saatiin rajattua nykyisen Aurakadun paikkeille. Illalla joillekin palaneille kaupungin kulmille saattoi jo uskaltautua katukivien viilennyttyä. Palopesäkkeet toki roihusivat vielä monta päivää tämän jälkeen, ja viikkojenkin päästä jokin raunio saattoi äkkiä romahtaa ja henkäistä uumenistaan korkeita liekkejä.
Tulimeren kajo yössä, savu ja tuulten riepottamat nokiset riekaleet olivat tuoneet viestin tapahtuneesta lähiseudulle jo tapahtumien alkuvaiheessa. Ja koska ihmismieli oli silloin sama kuin nykyään, alkavaa pakolaisvirtaa vastaan, kohti kaupunkia kiiruhti pitkin päivää lähiseudun väestöä töllistelemään onnettomuutta ja onnettomia.
Osaa heistä varmasti kannusti sääli ja halu auttaa. Iltaan mennessä raunioiden jäänteistä ja pelastetuista irtaimesta kyhätyissä kojuissa, mutta myös lähiseudun maalaistaloissa majaili sadoittain ja sadoittain niitä, joilla ei ollut muuta sijaa.
Kuudentena syyskuuta – huomenna – kaupunki perusti palovahinkokomitean, jonka lyhytikäiseksi hätäavuksi tarkoitettu toiminta jatkui lopulta seuraavat yhdeksän vuotta. Komiteaan kuului viisitoista jäsentä eri yhteiskuntaluokista. Aluksi komitea keskittyi huolehtimaan saapuvien avustusten vastaanotosta ja jakelusta sekä hankkimaan asuinsijat niille, jotka eivät olleet omin voimin sellaista saaneet. Palovahinkokomitea otti myös haltuunsa heitteille jääneen ja ryöstöiltä säästyneen irtaimen, jota yritettiin myöhemmin palauttaa omistajilleen.

Ote Jacob Wallinin Oulun paloa 1822 kuvaavasta taulusta. Lähde Wikimedia Commons

*
Turun omista kolmesta sanomalehdestä Åbo Underrättelser ja Turun Wiikko-Sanomat lakkasivat palon vuoksi ilmestymästä yli vuoden ajaksi, mutta ensimmäinen palon jälkeinen Åbo Tidning –lehti julkaistiin jo lokakuun 13:ntena, vaikka lehteä painava Frenckellin  & Pojan kirjapaino oli sekin palossa tuhoutunut.  
Ensimmäiseen palon jälkeiseen numeroon painettiin mm Pyhiinvaelluslaulu-niminen runo,  josta ote alla.  - Kohtele kultaa kuin multaa, sillä kaikki maallinen tulee tuhoutumaan, lohdutti lehti lukijaa.

Seuraavien kuukausien ajan jokaisessa numerossa eli kahdesti viikossa julkaistiin palon jälkiselvittelyyn tai jälleenrakentamisen alkuun liittyviä ilmoituksia. Poliisikamari kehotti puhdistamaan kadut sorakuormista, koska entisiä tonttejaan innokkaasti tutkivat turkulaiset olivat kasanneet purkujätteet ensi hätään kaduille. Tuomiokirkon uuden katon rakentamisurakka huutokaupattiin, virastot ja laitokset alkoivat toimia väliaikaisissa tiloissa, kauppiaat ilmoittivat tuotteistaan, käsityöläiset kertoivat paluustaan ja verstaansa uudesta sijainnista.  

A.G Sjöström alkoi kerätä tilauksia julkaistakseen jouluksi runokokoelman ”Taflor af vådelden i Åbo” (se tosiaan ilmestyi! ), ja joulunaluspäivinä Frenckellin kirjapaino alkoi myydä litografiana Finnbergin piirrosta tuhoutuneesta Turusta (kuva ylempänä) sekä mikä mielenkiintoista, ottaa vastaan tilauksia kuuden piirroksen sarjasta, joka esittäisi palanutta Turkua eri suunnilta nähtynä. Mahtoiko sarja koskaan valmistua?

Suurin osa loppuvuoden 1827 ilmoituksista koski kuitenkin palon melskeessä kadotettua omaisuutta. Kuka kaipasi kirjoituspiironkinsa yläosaa papereineen, kuka ruskeaa sortuuttitakkiaan, kuka hopeisia lusikoitaan, kuka kadonnutta patjaansa. Joku toivoi takaisin silkkihuiviaan, joku seinäpeiliään, joku päivänvarjoaan, joku savussa vahingoittunutta italialaista hattua. Yhdeltä oli kadonnut petsattu piippuhylly, toiselta mahonkinen pelipöytä, kolmannelta värjättyjä kerrattuja villalankoja. Eräältä olivat hukassa tuolien istuintyynyt, eräältä punaiseksi lakeerattu vaateharja, eräältä taas merenvahapiippu ja kaksi kookospähkinänkuoresta tehtyä tarjoilukauhaa – varmaankin merenkulkijan muistoja. Piispanpellolle kadotettuja kultasormuksia peräänkuulutettiin, ja joku jopa toivoi saavansa takaisin kukkaronsa rahoineen päivineen. Lieneekö niin rehellistä löytäjää, että olisi sellaisen pannut koskematta talteen?
Mutta ilmoituksia löydetystä omaisuudesta julkaistiin suunnilleen yhtä paljon kuin kadotetusta. Liikuttavimpia löytöjä ovat kultaseppä Norringin pellolle nököttämään jätetty topattu tuoli ja eräs soikea jauhovakka, hiukkanen jauhoa sisällään.

Turun museokeskuksen kokoelmiin kuuluva, paperista leikattu siluettikuva kantaa Turun palon muistoa. Palavia rakennuksia sekä tikkaineen ja ämpäreineen sammutustöissä huhkivia ihmisiä esittävää kuvaa kiertää teksti DU FORDOM STOLTA STAN MED MURAR UTAF STEN TILL ASKA BRUNNIT HAR OCH ÖDE LIGGER REEN. Kuvan alla on päivämäärä 4/9 1827.


*

Silminnäkijän kertomus lehdessä Finlands Allmänna Tidning, 13.9.1827:







perjantai 2. syyskuuta 2016

Nykyaikaista kartanoelämää

Helsingissä järjestettiin elokuun puolivälissä pohjoismainen kartanoseminaari, Nordiskt slotts- och herrgårdssymposium, jossa tämänkin museon tutkijat pitivät esitelmät. Seminaarin teemana oli Uudet ajat vanhoissa kartanoissa. Miten innovaatiot, urbanisoituminen ja yhteiskunnan murroskohdat ovat vaikuttaneet kartanoiden elämään ja ympäristöön. Seminaarin tarkempaan ohjelmaan pääsee tutustumaan tästä: Nordiskt slotts- och herrgårdssymposium 2016

Kartanoiden uusista ajoista meillä täällä Varsinais-Suomessakin on kokemuksia. Turussa vanhat  kartanot ovat lähes hukkuneet kaupunkirakenteeseen, kuten Vähäheikkilän latokartano, jonka asuintontti on kahden tien risteyksessä. Kartanon vanhempi asuinrakennus purettiin 1980-luvulla vasemmalla olevan tielinjan alta.



Artukaisten kartano on paremmin säilyttänyt kartanomaisen luonteensa laajoine piha-alueineen. Toki asuinrakennuksetkin ovat hyvin säilyneet.

 
Kartanokokonaisuuden säilymiseen on vaikuttanut ulkorakennusten toimiva käyttö. Turun ratsastajat ovat käyttäneet talleja vuodesta 1965 lähtien.


Artukaisten pelloille rakennettiin kuitenkin jo 1940-luvulla teollisuutta ja Artukaisten lentokenttä valmistui 1935 aivan kartanon läheisyyteen. Entisillä pelloilla ovat nyt Turun messukeskuksen hallit.



Ispoisten kartanon entisillä mailla pidettiin 1988 asuntomessut, jolloin purettiin kartanon  ulkorakennukset. 1784 valmistunut päärakennus sitä vastoin on hyvin säilynyt. Rakennus sai viime vuonna uuden käytön  päiväkotina. Ispoisten kartano sijaitsee Katariinanlaakson luonnonsuojelualueen reunalla, jonka vuoksi kartanolla on edelleen hieman "ilmaa" ympärillään.


Bo Lönnqvist piti seminaarissa esitelmän aiheesta "Fideikomissen i Finland, uppgång och fall." Ja seuraavana päivänä vierailimme Hämeen seudulla eräiden vanhojen sääntöperintötilojen mailla ja pääsimme tutustumaan myös niiden kartanorakennuksiin. Samalla huomasimme, että nämä kartanorakennukset olivat iältään yllättävän nuoria. Pääasiassa 1900-luvun alkupuolella rakennettuja. Edellä esitellyt turkulaiset kohteet kun ovat huomattavasti iäkkäämpiä: Vähäheikkilä 1800-luvun lopulta, kellaritupa ainakin 1700-luvulta, Artukainen v. 1822, Ispoinen 1784.

Janakkalassa sijaitsevan Vanantaan kartanon uusbarokkia edustava päärakennus on rakennettu 1900-1901. Rakennus on yksityiskäytössä.


Kartanossa on laajat maa-alueet ja hieno puisto.

Hauholla sijaitsevan Hahkialan nykyinen päärakennus on myös rakennettu 1900-luvun alussa, jolloin vanha purettiin. Kartanoon kuuluu muotopuutarhan, jonka on suunnitellut Paul Olsson. Tunnetuin Olssonin suunnittelema puutarha on Naantalin Kultaranta. Mutta löytyy sellainen Turustakin, Hirvensalon Vastmäen tilan puutarha on myös Paul Olssonin käsialaa.


 Kartanon isännän harrastuksiin kuuluu metsästys ja trofeet, jotka koristivat kirjaston seiniä.
 Hymyilevä pahkasika oli erityisen viehättävä.

 Kartano puutarhan puolelta.

Soliseva vesiaihe puutarhassa.
Kartano on matkailukäytössä. Se tarjoaa juhlapalveluja ja siellä on myös mahdollisuus yöpyä mm. tällaisessa huoneessa.

Hahkialassa kuullun opastuksen jälkeen matkasimme vielä Hämeenlinnaan.Sateinen ilma oli muuttunut suorastaan myrskyisäksi.

Onneksi pääsimme lopulta sisälle asti ja loistavan illallisen ääreen.


Sanna Kupila
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...